Keksiminen kaupungissa

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Katrin 3D-projekti - Täydellinen bussipysäkki

Prosessin kuvauksen voit lukea normaalilla tekstillä kirjoitetuista kappaleista, reflektoivampaa otetta löytyy kursiivilla merkitystä tekstistä. Kuvat saat suuremmiksi klikkaamalla.

Oma Mitä kaupungistani puuttuu -projekti kulkee nimellä ”Täydellinen bussipysäkki”. Ajatus lähti omista kokemuksistani, kun seisoin jälleen kerran maanantaiaamuna Pohjois-Espoossa vanhempieni kodin edessä rumalla, Espoolaisella bussipysäkillä (kuvassa). Bussi oli, jälleen kerran, vartin myöhässä. Mistä näkisin, missä bussi menee? Mitä pysäkin pitäisi tarjota minulle odotusajaksi? Mikä on ”minimibussipysäkki”, odottamispaikka, joka sisältää kaikkein välttämättömimmän?

Lähdin prosessissani liikkeelle minulle tutusta ympäristöstä sekä ongelmasta, jota olen ennenkin pohtinut. Näin varmistin, että minulla on aiheesta jo jonkinlaista pohjatietoa. Myöhemmin prosessissa tulin miettineeksi, otinko liiankin suppean aiheen, ja onko minulla siihen liikaa kosketuspintaa, kun tuntui, ettei ajatus lähtenytkään liitämään. Aiheeksi olisi siis voinut valita jonkin hieman vieraamman aiheen tai keksiä kokonaan uuden innovaation, jota kehittää.

Kysymykset mielessäni lähdin tutkailemaan erilaisia bussipysäkkejä. Värejä löytyi niin vihreää, punaista kuin läpinäkyvääkin, kokoja ja muotoja mitä erilaisempia, ja myös varustelut ja materiaalit vaihtelivat alueittain paljon. Ensimmäsieksi tulikin mieleen, että bussipysäkit voisivat pääkaupunkiseudulla saada yhteisen ilmeen ja värillään osoittaa vyöhykkeen, jolla sijaitsevat. Näin lippujen osto helpottuisi, ja väärinkäsitykset (ja ”väärinkäsitykset”) vähenisivät. Huomasin myös kierroksellani, että mitä monimutkaisempi näyttötaulu, sitä useammin se ei toimi. Siis yksinkertainen näyttötaulu ja laadukkaat, ilkivallalta suojatut infotaulut kunniaan!

Koska tuotokseni on jo olemassaolevan parantelua, tuntui tärkeältä käydä tutkimassa, miten ongelmaa on jo ratkottu, ja miten ratkaisut toimivat. Bussipysäkki on paikkana monella tapaa ongelmainen, paljon käytössä kuluva ja toisaalta myös otollinen ilkivallan kohde. Lasi on läpinäkyvä ja bussipysäkin käyttötarkoitukseen sopiva materiaali, mutta menee helposti rikki. Penkki tuo istumatilaa, mutta vie seisomatilaa. Mitä suljetumpi pysäkki, sitä vähemmän sen sisälle tuulee ja sataa, mutta sen huonommin sieltä näkee lähestyvän bussin. Ongelmia oli siis monia, ja ratkaisuja vielä enemmän. Näinpä aihe alkoi hieman levitä käsiin.

Päädyin tekemään kustakin kuvaamastani bussipysäkistä MyPopplets-ohjelmalla eräänlaisia miellekarttoja, joihin kirjoitin niiden hyviä ja huonoja puolia. Lisäksi listasin muita ominaisuuksia, joita unelmapysäkistäni kierroksella tuli mieleen:
Mainoksista enemmänkin sponsorointia, kuin tilan ostamista: piristyskriteerit!
Materiaalit kierrätyksestä, pysäkkien yhtenäisyys mallista ja väristä - mallin yksinkertaistaminen
Pelejä, kosketusnäyttöjä ja palauteruutuja pysäkkien seiniin vilkkaimmille paikoille - myös tykkäämismahdollisuus siihen kirjoitetuille/lähetetyille palautteille!
Jokaisen pysäkin seinään kiinteä mietelause
Pysäkin väri kuvaa vyöhykkeen - helpottaa lippujen ostoa
Istumapaikat mukavemmiksi, muotoiltuja penkkejä?
Pienempiä "koppeja", joita yhdistelemällä saisi rakennettua jokaisen pysäkin?

Pidän omassa prosessissani eräänlaista stormausvaihetta tärkeänä sen jälkeen, kun tietoa on kerrytetty. Saatu tieto pitäisi saada näkyväksi, ikään kuin nostettua pöydälle tarkasteltavaksi. Vain näin siitä saa koottua parhaat palat lopulliseen ideointiin.

Lopulta listasin ja piirsin kaikki parhaaksi katsomani ominaisuudet ja jalostin niistä täydellisen pysäkkini. Kokosin pysäkin kokoon käytetystä pahvista, paperista, liimasta ja jätskitikuista. Lisäksi liitin työhön selittävän lapun, joka osoittaa pienoismallin puutteet verrattuna oikeaan työhön.

Opin projektistani esimerkiksi seuraavia asioita:
• Materiaalien löytäminen voi olla vaikeaa, ja niiden käyttäminen vielä vaikeampaa. Pienoismallissa olisi tärkeää miettiä, miten siinä käytetty materiaali vastaa todellisuutta.
• Luovuus ja innovointi voi lähteä liikkeelle perusteellisesta pohjatyöstä ja uusista
näkökulmista tuttuun asiaan. Vanhankin keksinnön voi patentoida, jos sille kehittää aivan
uuden käyttötarkoituksen!
• Ympäristöään voi oppia havaitsemaan aivan uusilla tavoilla tällaisen projektin kautta. Kiinnitän paljon enemmän huomiota erilaisiin suunnitteluratkaisuihin, etenkin bussipysäkeissä, mutta myös muuten. Käyttöön tarkoitettu design ei ole koskaan itsestäänselvyys, vaan vaatii valtavasti työtä, ajattelua, kokeilua, epäonnistumista ja uudelleen yrittämistä.

- Katri

Annin kattopuutarhaprojekti

Minun vastaukseni kysymykseen, mitä kaipaan kaupunkiini, on kattopuutarhat. Unelmoin kaupungin viihtyvyyttä ja ilmanlaatua parantavista kattopuutarhoista, joissa kerrostalojen asukkaat voisivat pitää kasvimaata ja paistatella päivää.

Mielestäni koko prosessin mielekkäin vaihe oli alun ideointi. Ideointi oli hauskaa,vaikkakin haastavaa. Ideointia eivät vielä rajoittaneet omat kädentaidot (tai niiden puuttuminen) eivätkä materiaaliresurssit. Kuitenkin ns. tutkimuskysymyksemme "Mitä kaipaan kaupunkiini?" oli tarpeeksi rajaava.

Ideoinnin avuksi lähdin kuvaamaan lähiympäristöäni. Ohjeistus tuli kuvataiteen didaktikoltamme ja ajatus tuntui aluksi vieraalta enkä ymmärtänyt sen merkitystä. Valokuvaaminen osoittautui kuitenkin loistojutuksi ja koen, että konkreettinen kuvaustehtävä todella käynnisti henkilökohtaisen prosessini, vaikka olimmekin yhdessä Nosteen kanssa kokeilleet hyviä ideointimenetelmiä.

Alkuinnostustani siivitti myös mielestäni sopivan ipad-sovelluksen löytäminen, jonka avulla ideointi, luonnostelu ja prosessin kuvaaminen tuntui luontevalta.

Jossain vaiheessa idean eteenpäinkehittely unohtui yli viikoksi ja jäin ikäänkuin odottelemaan inspiraatiota. Ilmiön aikana on käynyt selväksi, kuinka suuri merkitys ahkeruudella ja työnteolla on luovissa keksimisprosesseissa. Tämä todentui myös henkilökohtaisessa prosessissani. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka omaa työtään oli mahdollista viedä eteenpäin, vaikka työhon ryhtyminen oli aluksi tuntunut todella vaikealta ja ideapankki tyhjältä. Luovuutta ei kannata jäädä odottelemaan! Joskus "hihat heilumaan" toimii myös!

Jo prosessin alussa päätin, että käytettävän materiaalin tulee olla helposti saatavilla ja aloinkin kerätä käytettyjä maitotölkkejä. Yksi kuvataiteen didaktikkotapaamisten antoisimpia hetkiä olivatkin materiaalikokeilut, joissa pääsin vuoraamaan tölkkejäni kipsinauhalla. Kokemuksellisesta materiaalikokeilusta jäi vahva muistijälki ja aion ehdottomasti hyödyntää kyseisiä materiaaleja työssäni myöhemmin!

Inspiraatiota ja innostusta sain matkan varrella myös kaupunkisuunnittelumessuilta Laiturista, jossa esiteltiin sattumalta kattopuutarha-ajatusta. Oli hykertävää nähdä, että ajatukseni puutarhoista helsingin yllä ei olekaan ehkä kovin kaukana totetuksesta!

Vaikka innostusta prosessin alkuvaiheessa riittikin, en onnistunut viemään projektiani loppuun asti. Löysimme ilmiön aikana keksimisen edellytyksiä ja näistä edellytyksistä ehkäpä tärkeimmät jäivät toteutumatta omassa keksimisprosessissani.

Ensinnäkin koin, että aikaa henkilökohtaiselle projektille ei ollut riittävästi. Olisin ehdottomasti tarvinnut enemmän aikaa tutustua uusiin materiaaleihin ja löytää toivimimmat materiaalit kokeilun kautta. Projektia vietiin eteenpäin omalla ajalla, mikä oli haastavaa.
Oma käsityö/kuvallinen osaamiseni ei riittänyt ideoideni toteuttamiseen.
Materiaalien hyödyntäminen oli haasteellista, sillä en ollut varautunut hankimaan niitä itse ja yliopiston materiaalien käyttö oli ymmärrettävästi rajoitettua
Kaipasin yhteisölisyyttä, tukea ja ohjausta. Tämänkaltainen prosessi oli minulle uutta ja olisin kaivannut enemmän henkilökohtaista ohjausta. Tämän ilmiön kohdalla se ei kuitenkaan ollut mahdollista.

Koin pettymyksen, kun huomasin, että edellytyksiä (aika, materiaalit, osaaminen, tuki) ideani loppuunviemiseen ei ollutkaan. Loppuprojektista tuli minulle pakkopullaa, kun koin joutuvani tyytymään erinäisiin ratkaisuihin (esimerkiksi materiaalien suhteen).

Olen kuitenkin oppinut paljon siitä, mitkä ovat edellytykset tämänkaltaisen prosessin onnistumiselle.

Anni

Emman 3D-projekti

Aihe: Mitä kaipaan kaupunkiini?
Vastaus: .... jaa a

Tämä oli lähtökohtani. Helsinki on ihana kaupunki ja omaa kaupunkiaan on vaikea nähdä ulkopuolisen silmin. En keksinyt millään mitä ihmettä enää kaipaisin! Olen tottunut siihen että metro on mitä on, että junat myöhästelevät, että voin kävellä keskustan päästä päähän ja että täällä on vain välillä kivoja tapahtumia iltaisin. Mutta kun se on juuri se mitä rakastan Helsingissä. Sen ajoittaista kömpelyyttä ja pienuutta ja samaan aikaan pääkaupungin tunnelmaa ja ratikoita. Jotain oli silti keksittävä.

Mieleeni nousi jostain kumman syystä Lontoon Hyde Parkin Speakers' Corner. Tartuin ajatukseen ja lähdin miettimään Helsingin omaa puhujan paikkaa. Kaisaniemen puisto olisi hyvä sijoituspaikka sen keskeisen sijainnin takia. Visualisoin projektini sinne vaikka sijannilla ei mielestäni olisi hirvittävän paljon merkitystä, tosin keskustassa sen olla pitäisi. Tämän jälkeen seurasi taas uusi umpikuja. Motivaationi 3D-projektia varten katosi täysin. Keksiminen ei lähtenyt tarpeesta, ei halusta ratkaista jotakin oikeaa ongelmaa. Lähdin miettimään vain "ihan kivan" kannalta.

Pitäydyin silti aiheessani ja mietin millä tavalla haluaisin sen toteuttaa. Näin mielessäni yksinkertaisen, mutta klassisen jalustan johon kuka tahansa voisi nousta ja vain puhua. Päätin että teen pienoismallin savesta jotta saisin siihen patsasmaisuutta. Marssin askartelukauppaan ja ostin itsestäänkuivuvaa askartelumassaa joka kaukaisesti muistuttaa savea. Massa on nyt seissyt kaksi viikkoa keittiön pöydällä kummittelemassa projektista joka pitäisi tehdä loppuun. Eilen mietin ensimmäistä kertaa miksi? Miksi teen pienoismallin ideastani joka syntyi lähinnä pakosta tehdä nyt jotain. Pidän edelleen ideastani, mutta jollakin tapaa en haluaisi vangita sitä pienoismalliin muistuttamaan jossakin määrin epämiellyttävästä prosessista.

Motivaatiopula jälleen! Missä ihmeessä on tämänkin projektin mielekkyys, mitkä olivatkaan ne alkuperäiset tavoitteemme? Projektin tarkoitus oli kai kokeilla miltä itse tuntuu keksiä. Silloin emme vielä hahmottaneet että asia ei olekaan niin yksinkertainen. Ei ne keksinnöt tyhjästä synny! (Kyllä, tiedän penisiliin tarinan. Vahinkojakin sattuu.) Pitää siis tehdä päätös. Vienkö ihankiva-projektini päätökseen konkretian tasolla vai jätänkö sen ideatasolle. Lompakko voitti, massasta tulee uudelle kukalle kauan kaivattu kukkaruukku ja pienoismalli saa jäädä muhimaan ajatusmaailmaan.

Lallan kaupungista puuttu väriä ja iloa

Tästä pääset tarkastelemaan prosessiani tarkemmin.

Unelmien puu

Unelmien puu tempaus onnistui mielettömän hyvin! Puu täyttyi reilun viikon aikana todella nopeasti ja vastaukset olivat mahtavia. Suurimmiksi teemoiksi nousivat toiveet ihmisistä ja siitä mihin kaupunki tilaa pitäisi käyttää. Seuraavat kommentit on kerätty puusta ja nostettu esimerkiksi siitä mitä kaikkea ihmiset olivatkaan toivoneet

"Lisää viheralueita kerrostalojen sijaan"

"Säilytetään ihanat puistot"

"LUONTOA"

"METSÄÄ"

"Lisää pyöräteitä, koirapuistoja, katukahvioilta, puistonpenkkejä, puistoalueita muutenkin ja vuokra-asuntoja!"

"Hyvää fiilistä, parempia pyöräteitä ja kohtuuhintaisempia asuntoja!"

"ilmais- ja puistotapahtumia!"

"kivoja bussipysäkkejä"

"Halpoja asuntoja! Todellakin!"

"Enemmän kaupunki/katutaidetta!"

"Edullisia hyviä ruokapaikkoja"

"AINAKIN 100 KOIRAPUISTOO"

"Autoton kampus"

"Ilmainen joukkoliikenne"

"MUKAVIA IHMISIÄ!"

"Enemmän puistoja ja vapaa-ajanviettopaikkoja (maksuttomia)! Sitä etti kenenkään tarvitsisi pelätä kaupungissa, yöllä eikä päivällä"

"Toisista ihmisistä välittämistä"

"yhteisöllisyyttä, ajattelevaisuutta, positiivisuutta, turvallisuutta"

"Vähemmän kiirettä, enemmän elämää"

Lauran 3D -projekti

Lähdin 3D-projektissani liikkeelle siitä, että tarkkailen ympäristöäni aktiivisesti maantieteen tilan ja paikan käsitteiden sekä kuvaamataiteen muotoilun näkökulmista. Jostain syystä koin vaikeaksi tarkkailla ympäristöäni käsitieteen kautta. Olen yrittänyt miettiä miettiä mikä siinä käsityössä nyt niin hankalaa on, mutta aina kun meinaan saada ajatuksesta kiinni, luiskahtaa se käsistäni kuin liukas saippua.

Koin etenkin projektin alkuvaiheessa, että keksimiseni tärkein edellytys olisi ollut aika. 10-12 tuntiset koulu- ja työpäivät tuntuivat vievän kaiken energian ja aikaa inspiroitumiselle ei tuntunut löytyvän mistään. Päätin kuitenkin, että koska kyse on koulutehtävästä, on homma saatava tehdyksi. Siispä lähestyin keksimistä ahkeruuden ja säännöllisen työskentelyn kautta. Päätin käyttää kaikki koulu- ja työmatkani keksiäkseni vastauksen kysymykseen "mitä kaipaan kaupunkiini". Aluksi olin sitä mieltä, että on mahdottomuus tällä tavalla "pakottaa" itseään tiettynä ajankohtana keksimään jotain luovaa. En kuitenkaan antanut periksi ja niinpä kymmenien ratikan ikkunan läpi otettujen valokuvien ja Vojo-pohdintojen jälkeen keksintö tuli kuin tulikin mieleeni. Koulumatkalla kotiin kävellessäni. En edelleenkään osaa eritellä oliko kyseessä vahingossa mieleen juolahtanut keksintö vai parin viikon aktiivisen pohdinnan tuloksena alitajunnasta kummunnut tarpeen synnyttämä innovaatio, mutta tällaisen keksinnön minä kaipaisin kaupunkiini:

Ongelma: Lumeen juuttuvat autot ja kädettömät kaupunkilaiset, jotka syyttelevät milloin mitäkin tahoa lumen aurauksen tehottomuudesta

Tarve: Toimiva työkalu ja ratkaisu lumenluomiseksi

Keksintö: Kaupungin tarjomat lumilapiot!

Pienoismallit tein kipsistä. Lapio on oikea kipsinauhalla pällystytty lapio ja lapion säilytyspönttö on tehty valamalla kipsiä tyhjään maustepurkkiin.

Omakotitalossa kasvaneena lumilapioon tarttuminen on ollut minulle tuttua pienestä pitäen. Olen hieman huvittuneena viime talvet seurannut keskustelua Helsingin keskustan aurausongelmista. Haastattelut, jossa kaupungin asukit heristävät syyttävää sormea kaupungin aurausjärjestelyille ovat olleet vähintäänkin viihdyttäviä. Toki olen samaa mieltä siitä, että kaupungin tulee pitää huolta teistään, mutta onko kaupunki vastuussa siitä, että tämä syypäitä etsivä, sormeaan heristellyt, ihan fiksu ja "normaalijärjellä" varustettu kaupunkilainen on myöhästynyt töistään, koska auto on juuttunut hankeen kiinni? Mitä jos me kaupunkilaiset osallistuisimme Lumitöihin? Mitä jos maanantaiaamu alkaisikin tarttumalla hauskannäköiseen, kaupungin ilmaiseksi asukkaalleen tarjoamaan hätävaralapioon, joka olisi sopivasti kivenheiton päässä juuttuneesta autosta. Mitä jos yhteinen kiva puisto ja sen läpäisevä puistotie olisi samalla tavalla yhteistä kivaa tilaa myös silloin, kun auto on juuttunut hankeen, eikä vain silloin, kun ulkoiluttaa koiraa tai on lasten kanssa laskemassa pulkkamäkeä? Pystyisikö kaupunki lumilapiotempauksellaan vaikuttamaan parhaassa tapauksessa ei vain siihen, että autolliset ehtisivät ajoissa töihin, mutta myös yhteisöllisyyden tunteen vahvistumiseen? Olisiko puisto yhteistä tilaa myös silloin, kun auto on jumissa, eikä vain silloin, kun itselle sattuu sopimaan?

Lapiot hakivat aluksi muotoaan ja yritin keksiä niille järkevää säilytyssysteemiä

Suunnittelin siis läheiseen Topeliuksen puistoon lumilapiotempauksen, jossa kaupunki tarjoaisi talven ajaksi puistoon lumilapiot. Lumilapiot sijaitsisivat noin 40 metrin päässä toisistaan pienissä säilytyskaapeissa, joihin lapiot käytön jälkeen tulisi myös palauttaa. Lapiot olisivat kivan näköisiä ja niiden suunnitteluun voitaisi pyytää apua esimerkiksi lähikoulujen oppilaita.

Pienoismallin lumilapion säilytyslaatikosta suunnitteli Jessica (10v.)

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Integrointi ilmiössämme

Yksi tavoitteistamme tässä ilmiössä oli integroida kuvataidetta, käsityötä ja maantiedettä (josta nimenomaan kaupunkimaantiedettä) ilmiöömme keksiminen kaupungissa. Koska toteutimme toisen ilmiömme meitä varten, ja eri tavoitteilla kuin lapsille suunniteltavassa ilmiössä, olisi ehkä syytä puhua eri tieteenalojen integroinnista.

Ilmiölähtöinen oppiminen

Aloitimme projektimme tarkentamalla alkuperäistä aihekehystämme ”keksiminen” jotta se ei olisi ollut liian laaja ja abstrakti käsite. Pohdittuamme monen moisia ideoita päädyimme rajaamaan aiheemme yleisotsikoksi ’keksiminen kaupungissa’ ja tarkastelukysymykseksi: ”Mitä ovat keksimisen edellytykset?”

Tämän jälkeen aloimme suunnitella prosessiamme huomioiden kuvataiteen, käsityön ja kaupunkimaantieteen integroinnin tutkivan oppimisen avulla. Meillä oli mahdollisuus tavata oppiaineiden didaktikkoja kolme kertaa per aine. Siinä ajassa ei luonnollisestikaan päästä lähelle syvällistä tieteenalan hahmotusta saati hallintaa. Silti haasteeksemme jäi oppia ymmärtämään jokaisen tieteenalan paradigmaa syvemmin ja yhdistämään näitä oppiessamme omasta ilmiöstämme.

Integroinnista

Integrointi seilaa yleensä päälle liimatun ja näkymättömän välimaastossa. Esimerkiksi kuvataiteen ja käsityön rajat sumenivat helposti eikä aina hahmottanut kumpaa ainetta tarkastelimme. Se ei tietenkään ole välttämättä huono asia. Tarkoituksenamme oli kuitenkin myös pysähtyä miettimään miten juuri nämä kolme tieteenalaa tarkastelisivat asiaa ja mitä ne antaisivat tähän lisää? Näitä kysymyksiä helpotti, kuten syvempää aineenhallintaakin, tieteenalojen sanaston vahvistuminen. Kun pystyimme määrittelemään eri tutkittavia aspekteja tarkoilla termeille emme eksyneet pelkkään mutu-tuntumaviidakkoon.

Integrointi on haastavaa, mutta palkitsevaa. Se mahdollistaa ilmiöiden ymmärtämisen syvällisemmällä tavalla, joka ei koskaan jää pelkälle artikkeli tai essee tasolle. Olen huomannut että ilmiölähtöisessä oppimisessa sekä varsinkin näin laajassa ja pitkässä projektissa ei kokonaisvaltaista integrointia ole järkevääkään tehdä jokaisen yksittäisen asian kanssa. Tärkeintä on pitää valitut tarkastelunäkökulmat ja tieteenalojen paradigmat mukana ohjaamassa koko prosessin suuntaa. Integrointia syvimmillään on myös se että lisäksi että olemme oppineet huimasti keksimisen edellytyksistä ihmisen pystyvyyden rajoissa, olemme myös oppineet tarkastelemaan kysymystä ja koko ilmiötämme näiden
tieteenalojen tuomien kiikareiden lävitse.

Tuntuukin, että integroinnista ja ilmiölähtöisestä ajattelusta on tullut meille niin luonnollista ettemme edes muista integroinnin ajoittaista haastavuutta ja näkyväksi tekemistä.

-Emma