keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Enää viikko ilmiötä jäljellä

Viikon päästä on jo lopetuspaneeli! Enää seitsemän päivää ja tämä noin seitsemän viikon matka keksimisen maailmaan päättyy.

(Toisaalta minusta tuntuu, että kestää hieman kauemmin ennen kuin todella pääsen räpistelemään irti tästä keksimisen syvästä ja innostavasta suosta, enkä saa enää itseäni kiinni pohtimasta ilmiötämme. Ja hyvä niin. Aika mieletön matka nostelaisten kanssa nimittäin taas koettu!)

Koska loppu häämöttää jo edessä, on aika pysähtyä katselemaan taakse ja hiljakseen vedellä kokoavasti yhteen mennyttä. Seuraavaksi koottuna lista lukemastamme kirjallisuudesta ja tekemistämme vierailuista.

Kirjallisuutta:

Agrell, A. & Gustafson, R. (1996), Innovation and creativity in work groups
Backstrom, T. (2004), Collective learning
Fredrickson, B.L. & Branican, C. (2005), Positive emotions broaden the scope of attention and thought-action repertoires
Hirvonen, I.S. (vuosi?), Ihmiset tekevät tilan
Karjalainen, P.T. (vuosi?), Aika, paikka ja muistin maantiede
Karppinen, S. (2005), "Mitä taide tekee käsityöstä?" - Käsityötaiteen perusopetuksen käsitteellinen analyysi
Kenttälä, M. (2009), MUOTOILOA! - opettajan opas muotoilukasvatukseen
Paavola, S., Lipponen, L., & Hakkarainen, K. (2004), Models of innovative knowledge communities and three metaphors of learning
van Eijnatten, F.M. & Putnik, G.D. (2004), Chaos, complexity, learning and the learning organization
Vänttinen, M. & Pyhältö, K. (2009), Strategy process as an innovative learning environment
West, M.A. (2002), Sparkling fountains or stagnant ponds: an integrative model of creativity and innovation implementation in work groups


Vierailut:

Musiikkitalo
Vaisala
Luonnontieteellinen museo
Kaupunkisuunnittelumessut
Juhani Palmun galleria
Tekniikan museo


Takana on huikeita hetkiä ja kokemuksia siellä laatiikon ulkopuolella, sekä päivittäin vietettyjä useita tunteja refkektoinnista pitävän ja sitä syvällisesti osaavan ryhmäni kanssa Minerva-torilla. Tunnit ovat myös vieneet veronsa. Väsymys ryhmässämme alkaa olla käsin kosketeltavaa ja se tuntuu hieman painavan innostumista ja positiivista energiaa alas. Olemme niin innokkaita tekemään ja halukkaita vetämään aina täysillä, mutta välillä pitäisi muistaa painaa jarrua. Nyt viimeiseen viikkoon tarvitaan pientä tsemppausta. Siispä tässä teille motivaatiovalas, olkaa hyvät:

 
t. Susanna

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Kokonaisvaltainen kuvataide



Ilmiöprosessin alussa määrittelimme prosessin kuvataiteen osuuden tavoitteiksi seuraavat asiat:
1. Syvennetään käsitystämme kuvataiteesta oppiaineena
2. Perehdytään luovaan prosessiin
3. Päästään irti kuvataiteen käytöstä kuvataiteesta vain välineenä

Tapasimme didaktikon Sinikka Rusasen kolmella ryhmäkerralla, joista jokainen kesti kaksi tuntia. Näillä didaktikkokerroilla olemme syventäneet käsitystämme kuvataiteesta oppiaineena teorian ja tekemisen kautta.

Perusopetuksen opetussuunnitelman (2004) mukaan kuvataiteen opetuksen tavoitteina on, että oppilaalle syntyy henkilökohtainen suhde taiteeseen. Kuvataiteen didaktikkokerrat laajensivat ymmärrystämme kuvataiteen maailmasta. Kurssin aikana syventyneen käsityksemme mukaan kuvataiteella on oppiaineena kolme tärkeää tehtävää: antaa oppilaille onnistumisen kokemuksia itseilmaisun kautta, laajentaa oppilaiden ymmärrystä taiteen kokonaisvaltaisuudesta, monipuolisuudesta ja merkityksestä sekä herkistyttää oppilaat tarkkailemaan maailmaa kuvataiteen näkökulmasta.


Ryhmäkerrat herättivät meidät ajattelemaan opettajan roolia kuvataiteen opetuksessa. Opettajan opetuspuheen on oltava johdonmukaista ja tarkkaa sekä ennen kaikkea innostavaa ja kannustavaa. Kävimme myös keskustelua tehtävänannon suunnittelun vaikeudesta. Tehtävä, joka mahdollistaa heikkomotoriselle onnistumisen kokemuksia, rajoja rikkovalle tilaa luovuuteen ja pikkutarkoille mahdollisuuden pikkutarkkuuteen on haastavaa, mutta siihen pitäisi aina pyrkiä. Tällä tavalla oppilaiden eri syistä syntyviä motivaatioita ja vahvuuksia ei tukahduteta, vaan hyödynnetään. Kaikessa opetuksessa tulisi huomioida oppilaiden itseilmaisun tukeminen. Opettajana olisi pyrittävä oppilaiden henkilökohtaiseen ohjaukseen ja palautteeseen, ja mieluiten jopa jokaisella tunnilla. Huomasimme itse tämän kurssin aikana, kuinka opettajalta saatu henkilökohtainen ohjaus tukee luovaa prosessia.


Myös käsityksemme kuvataiteen arvioinnista syventyi ryhmäkertojen aikana. Didaktikko esitteli meille kaksi idean arvottamisen menetelmää, jotka olivat meille entuudestaan tuntemattomia. Kolmen K:n menetelmässä idea arvotetaan kauneuden, kestävyyden ja käytännöllisyyden näkökulmista. Viiden E:n menetelmässä huomio keskittyy esteettisyyteen, eettisyyteen,  ekologisuuteen, ergonomisuuteen ja ekonomisuuteen. Mielestämme nämä tuovat hyvän lisän OPS:sta löytyviin arvioinnin kriteereihin. Nämä tavat voisi käsitellä lasten kanssa, jolloin hekin oppisivat arvostamaan sekä omissa että toisten töissä eri osa-alueita. Toisaalta keskustelimme menetelmien johtavan kenties liian suurpiirteiseen arviointiin, sillä niistä puuttuu tietynlainen konkretia ja ideoiden taustatekijät. Koska arvioinnin on mielestämme oltava monipuolista, nämä menetelmät kuitenkin tuovat rikkautta ja uusia ulottuvuuksia siihen.


Kuvataide toi myös paljon näkökulmia ilmiöömme "keksiminen kaupungissa". Kuvataiteen ryhmäkerroilla opimme, kuinka keksiminen tapahtuu kokeilemisen kautta. Erityisesti erilaisiin materiaaleihin tutustuminen ja niiden rohkea kokeileminen ruokkivat keksimistä. Onnistunut kuvataiteen opetus myös mahdollistaa ympäristön näkemisen uusin silmin. Sisältöjen oppiminen herkistää kuvataiteellisen näkökulman ylettymään myös omaan arkielämään ja elinympäristöön: kokonaisvaltaisen kuvataiteen ymmärtäminen herättää havainnoimaan kaupunkia aivan uusin silmin.

Konkreettisesti huomasimme, että luova prosessi ja keksimisen prosessi kulkevat käsi kädessä ja muistuttavat toisiaan lähes täysin. Niiden edellytykset ovat melkein samat - keksimisen tosin vaatii ongelman tai tarpeen, kun taas luovan prosessin tarpeeksi voi riittää vain halu itsensä ilmaisemiseen.

Kuvataiteen sisällöt antoivat paljon ideoita ja tukea omiin 3D-projekteihimme. Erityisesti opettajan kautta saadut kehitysideat tukivat prosessiamme. Saimme apua muunmuassa suunnitteluun, luonnosteluun sekä työn rajaamiseen. Opettajan tarkentavat kysymykset (esim. "Voisiko työsi olla oikeasti toteutettavissa?") toivat projektiin uusia ulottuvuuksia. Erilaisilla materiaaleilla tekeminen motivoi ja avasi ajattelua työn toteutukseen liittyen.

Vaikka kuvataiteen ryhmäkertoja oli vain kolme, ryhmämme sai ammennettua paljon uutta liittyen sekä ilmiöömme että kuvataiteen opettamiseen.

T: Anna, Laura, Susanna

Näkökulma - Ihminen luo tilan

Maantiedossa olemme törmänneet moniin tilan käsitettä ympäröiviin kysymyksiin: tekeekö ihminen tilan vai tila ihmisen? Onko tila muuttumaton vai muokattavissa käyttötarkoituksensa mukaan? Onko tilan luojalla valta tilan käyttäjään? Näitä kysymyksiä pyöritteli myös lukemamme luku teoksesta Tila, paikka ja maisema: tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Kysymykset ovat avoimia ja sellaisiksi myös jäävät, mutta niiden pohdinta vie syvälle maailmankuvamme ytimeen: "missä me ollaan ja ooks mäki siellä?"

Ihminen antaa tilalle merkityksen

Väitän, että tila on enemmän, kuin fyysinen ympäristö, enemmän, kuin koordinaatti kartalla. Tila on enemmän, kuin miksi voimme sen sanallisesti ja numeroilla määritellä. Se voi olla valokuva tai fyysinen kokemus, ja sisältää monia merkityksiä, erilaisia eri ihmisille ja ryhmille.

Yliopistolle rakennettu uudenlainen oppimisympäristö Minerva-tori on muodostunut ryhmällemme opiskelun keskukseksi, jokapäiväiseksi tilaksi. Opiskelutovereillemme kasvatuspsykologian pääaineen ulkopuolella tori ei ole samalla tavalla osa jokapäiväistä toimintaa, vaan jos sitä käytetään, tarkoitus on usein samanlainen, kuin missä tahansa luentosalissa. Näin ryhmämme on tehnyt kokemuksellaan ja toiminnallaan tilasta toimivan ympäristön vuorovaikutukselliselle oppimiselle, kun taas luennoitsija saattaa toiminnallaan luoda torille aivan tavallisen luentosalin tunnelman ja käyttötarkoituksen.


Tila on kokemus

Ihminen kokee tilan, ja luo tilan kokemuksensa kautta. Ihminen myös käyttää tilaa päättämäänsä tarkoitukseen monimutkaisen sosiaalisen ja historiallisen kontekstin luomassa hetkessä. Yläastetta suunnittelevat arkkitehdit eivät voi arvioida koulus kahden vuoden päästä käyvien nuorten tilankäyttöä, eikä tiloja näin ollen voida suunnitella valmiiksi, ennen kuin ihmiset keksivät niille käyttöä.

Uskon, ettei tieto ole todellista, ennen kuin se on tuotu sosiaalisen kontekstiin ja käyttöön. Vasta näin tiedosta tulee merkittävää, vaikuttavaa ja sellaista, jota voidaan käyttää: olemassaolevaa. Samoin voi käsittää tilan. Tila on vain piste avaruudessa, ennen kuin sille annetaan syvempi määritelmä, käyttötarkoitus ja henkilökohtainen merkitys. Vasta tällöin tila on valmis. Valmiilla en tarkoita pysyvää, vaan valmiutta muutokseen ja käyttöön.

Vierailumme Musiikkitalossa osoitti, että kokemus muuttaa jonkin paikan merkitystä elämässämme ja tekee tilan. Kun en vielä ollut käynyt sisällä Musiikkitalossa, se oli minulle vain kummallisen värinen rakennus keskellä Helsinkiä, johon minulla ei ollut asiaa. Käyntimme jälkeen tilasta tuli minulle ja myös koko ryhmälle kokemuksen kautta julkisempi ja henkilökohtaisempi. Minun maailmassani koko tilaa ei edes ollut ennen kuin olin päässyt muodostamaan sen kokemuksen kautta.

  

Tila on kokemusten summa

Väitän, ettei tila ole koskaan vain subjektiivinen kokemus, vaan useiden kokemusten summa. Me luomme käsityksemme maailmasta aiempien kokemustemme pohjalta. Koko elämämme elämme sosiaalisessa kanssakäymisessä ja kulttuuristen vaikutteiden vaikutusalueella. Kulttuuri, muut ihmiset ja ennen eläneet ihmiset pohjustavat havaintomme maailmasta, ja näin myös havaintomme tilasta. Tila ei siis koskaan ole vain yksilöllinen kokemus. Se on enemmänkin plastinen kokemusten massa, johon jokainen ihminen, joka toiminnallaan ja ajatuksillaan tilaa kommentoi, jättää jälkensä.

Oletko kanssani eri mieltä? Käy lukemassa myös vastakkainen näkökulma, Tila tekee ihmisen. Tai kommentoi ja kerro oma näkemyksesi!

- Katri

Näkökulma - Tila luo ihmisen

Maantieteen syventymisen myötä olemme saaneet resursseja pohtia jo aiemmin huomaamiamme ilmiöitä, kuten sitä, miten erilaista opiskelumme on riippuen siitä, missä olemme – yliopiston pimeässä huoneessa, aamupalalla kahvilassa vai karhunhampaiden vieressä luonnontieteellisessä museossa.


Tilat tekevät ihmisen tässä hetkessä
Tila vaikuttaa ihmiseen tässä ja nyt, hetkessä. Värit, valot ja muodot, sisustus ja arkkitehtuuri tekevät tiloista erilaisia. Musiikkitalon harmaa oli moniulotteista, syvää ja lämmintä, ja pitkillä käytävilläkin oli tervetullut olo, eikä kyse kuitenkaan ole kuin sävyeroista ja suunnitteluratkaisuista suhteessa apaattiseen tai ilottomaan harmaaseen. Minervatorin valtavat ikkunat ja sininen kasvihuonekatto tuovat tilaan elämänvoimaa. Tekniikan museon pyöreys rajaa tilan, ja luo turvallisen ympäristön seikkailla.Ihminen toimii eri tavalla eri tiloissa. Paljolti tässä ollaan tilojen funktioissa, mitä niissä tehdään, ja tilat ollaan suunniteltu sen mukaan. Ruoanlaitto vesipisteettömässä huoneessa ei sujukaan totutusti, ja yksittäiset tuolit ja lehtihylly odotushuoneessa ohjaavat yksinäiseen lukemiseen.


Tilat lataavat odotuksia
Käytännöt ja kirjoittamattomat säännöt vaikuttavat toki myös; ihmisillä on erilaiset odotukset siitä mitä tehdään ja tapahtuu, tilasta riippuen. Vaikka bussien penkeissä istutaankin kahden, on tilalla käytäntö ja henki joka kumpuaa kulttuurista ja traditiosta, ihmiset istuutuvat penkkeihin täyttäen aina ensin yksinäiset paikat. Vasta linja-auton täyttyessä istuudutaan muiden ihmisten viereen.

Tila ajassa
Tila on myös aikaan sidottu, aamuinen lähijuna kello 6:52 Hyvinkäältä Helsinkiin on luonteeltaan hiljainen ja unelias, siellä istutaan hiljaa ja luetaan, nukutaan tai ajatellaan. Tilan hengen aistii, erityisesti kun paikalle tulee ihminen joka ei aistikaan, ja murtaa tilan hölpötyksellään. Kello 9:00 on jo rennon leikkisä, puheliaskin.

Tila muuttaa ihmistä myös pysyvästi
Tilat muovaavat ihmiset myös pidemmällä aikajänteellä. Tietynlainen tila ja olemisen näkyy ihmisessä pitkään, ihmisen oma lähiympäristö vuosien kuluessa tekee ihmisestään kaltaisempaa. Pohjois-Karjalan peräkylillä kasvaneelle välimatkat tarkoittavat eri asiaa kuin Helsingin keskustan kasvatille – onko ”lähinaapuri” kilometrin päässä vai samassa rapussa, onko sata kilometriä suuntaansa normaali työmatka, miltä tuntuu kun itsenäisyyspäivänä kaikki kaupat ovatkin kiinni? Se missä ja minkälaisissa tiloissa on viettänyt paljon aikaa, vaikuttaa siihen miltä muutkin tilat tuntuvat; onko metsä pelottava, virkistävä vai olemisen tapa; miltä tuntuu täpötäydessä huoneessa puheensorinan keskellä; minkälaisia ajatuksia männyn tuoksu herättää.


Mielenkiintoista onkin aina, missä suhteessa menneet tilat ja nykyinen tila kohtaavat ihmisen kokemuksessa kussakin tilanteessa. Missä määrin oppiminen sitoutuu siihen tilaan, tekemiseen ja tilanteeseen missä ollaan, missä määrin tiloissa koettu jää ihmiseen ja kulkee hänen mukanaan uusiin tiloihin.



sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Tekniikan museossa pelaamassa

Tekniikan museo sijaitsee Helsingin sydänsijalla Viikissä,vanhankaupungin kosken ympäröimänä.



Päivän aikana saimme mahdollisuuden kulkea kahdella tasolla samanaikaisesti, tutustuen museon kautta keksimisen maailmaan monipuolisin työmenetelmin, joista useimmat olivat sellaisinaan myös oppilaille suunnattuja tutustumistapoja. Koko ajan saimme kuitenkin kuulla myös sitä pedagogista ja toteutuksellista puolta, ja asiantuntevia vastauksia kysymyksiimme, sillä meidän oppaanamme, asiantuntijanamme ja fasilitaattorinamme kulki mukanamme museon luokanopettajataustainen kehittämispäällikkö Leenu Juurola.

Mahtavan vierailumme kaikesta annista minuun suurimman vaikutuksen tekivät pelipohjaiset tekemiset; innovaatiolautapeli sekä TekGame mobiilipeli. Innovaatiolautapelissä tehtävänämme oli kolmessa joukkueessa kehittää uusi keksintö, jokin ennennäkemätön ratkaisu valitsemaamme ehdotukseen. Vaihtoehtoina oli esimerkiksi valontuoja, huvitin ja ryhmäni valitsema eksymisenestoväline.

Yksi mielenkiintoinen tekijä pelissä oli, että kaikki joukkueet aloittivat seitsenkohtaisen kehitysradan kiertämisen eri pisteestä, ja siten kaikkien innovaatioprosessi oli erijärjestyksinen ja muotoinen. Oma joukkueeni aloitti ruudusta "bongatkaa yksi idea museoesineestä", jollaiseksi valitsimme näkemämme väripurkit, ja eteni teknologiaonnenpyörään mistä saimme sirukortin teknologiaksemme. Tehtävää vaikeutti se, että gps ja sirunkortit jo nykyisellään tarjoavat karttateknologiaa mobiilissa muodossa, mutta emme saisi toistaa jo olemassaolevaa keksintöä - ja lisäksi meidän piti pitää väripurkit mukana jollakin tavalla keksinnössämme.

Tässä vaiheessa oli mahtavaa huomata miten innovaatioprosessi toimi. Naapuriryhmän ehdotus liikennemerkkien luettavista koodeista herätti ajatuksen augmented reality - sovelluksesta, jolloin padin tai älypuhelimen näytön läpi näkisikin maassa punaista tai vihreää sen mukaan oltaisiinko matkalla oikeaan suuntaan. Pian idea jalostuikin älypuhelimeen yhteydessä oleviin aurinkolaseihin joiden kautta nuo värit näkyisivät. Hienointa innovaatiolautapelissä oli se keskustelu, mikä sitä kautta avautui, ja se älytön into mikä meillä oli tekemiseen. Oli hienoa huomata miten peli keskusteluinaan tuntui kokoavan opintojaksoamme keksimisen edellytyksistä.




Tekgame- mobiilipelistä olin lukenut jo aiemmin, enkä ollut mitenkään erityisen innostunut ennakkoon. Minusta pelin yksinkertaisen käyttöliittymän "oikean vastauksen haku" tietotehtävissä ei kuulostanut erityisen inspiroivalta, ja luovuustehtävien "kerro mitä vain" tekninen rajoitus harmitti. Kokeillessamme peliä käytännössä, huomasinkin juoksevani innoissani ympäri museosalia etsien kuumeisesti vastausta supertehtävään tuplausmahdollisuuksineen.

Mikä tästä pelistä käytännössä teki niin innostavan? Sanoisin että edellytyksenä oli motivoiva museoympäristö, pelin muuttuminen fyysiseksi sitä kautta että paikasta toiseen liikkuen ympäristössä missä joka puolella oli kiinnostavia kuvia ja esineitä. Itse peli toimi mielenkiinnon kohdentajana, fokuksena, joka mahdollisti informaatio- ja ärsyketulvassa keskittyä tiettyyn asiaan häiriöttä. Mutta varsinaisena innostuksen sytyttäjänä olivat muut ihmiset: sekä yhteistyö ja yhdessä tekeminen parin kanssa, joka teki pähkäilystä jaettua ja toimi myös peilinä omille ajatuksille ja tunteille; mutta myös kilpailuasetelma muiden parien kanssa. Minulle se toi positiivisessä mielessä kiireen tuntua ja vahvemman halun vastata oikein ja nopeasti ja mahdollisimman moneen kysymykseen. Oli mielenkiintoista myös huomata suhteessa Innovaatiopeliin, missä kaikki kolme joukkuetta olimme kasvokkain samassa tilassa eikä tilanne tuntunut kovin kilpailulta vaan pikemmin kaikkien yhteiseltä keksintöjen jalostukselta, että kun muita Nostelaisia ei nähnyt eikä heidän kanssaan puhunut, syntyi ainakin minun mielessäni aito kilpailun tunne ja voitonjanokin.




Oli jännittävää huomata minkälaisen inspiraatiomyräkän ja kiinnostusteni suuntaamisen jätti vierailumme Tekniikan museossa jälkeensä. Toki olemme pyöritelleet paikan ja tilan käsitettä koko ilmiössämme Keksiminen kaupungissa, ja toisaalta taas pelit ja pelillisyys on vahvimpia omia kiinnostusteni kohteita niin koulumaailmassa kuin siitä irrallaankin, mutta kotimatkalla päässäni pyörivät ideat uuteen paikkapohjaiseen iPad/iPhone -peliin Arisgamesin avulla toteutettuna, ja nousi vastustamaton halu kaivaa geokätköily -sovellus iPadille. No, kotiin en sitten päässytkään ennen kuin olin etsinyt ja logannut pari kätköä "matkan varrelta", näin viiden vuoden jälkeen edellisestä kerrasta... Kokonaisvaltaista tämä ilmiötouhu, sanon minä.

-Riikka

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Unelmien puu -tempaus yliopistolla

Olemme tarkastelleet projektin aikana tilan merkitystä keksimiselle ja ihmiselle erityisesti maantieteen näkökulmasta. Myös (kaupunki)tilaan vaikuttaminen on puhuttanut kurssin aikana. Keskutelimme jo maaliskuun puolella ideasta toteuttaa jokin yliopiston/kaupungin arkea rikkova tempaus.

Viimein tämän viikon alussa, maanantaina 15.4. idea oli hautunut aivoissamme tarpeeksi pitkään ja keräännyimme ryhmäkerralla ideoimaan mahdollista tempausta oikein urakalla.


Ideoita ja päätöksiä


Jokainen oli tykönään miettinyt tempaukselle mieleisiänsä tavoitteita, jotka jaoimme ryhmämme kesken Flingalla. Tavoitteet olivat melko samansuuntaisia, joten meheviä ristiriitoja ei ilmennyt. Lopulta varsinainen läpimurto oli luopua flash mob -ajatuksesta tai muustakaan, joka olisi vaatinut meidän henkilökohtaista paikallaoloa.
Tempauksen tavoitteiden ideoimista,
keskellä lopullinen idea.


sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Kaupunki ei ole koskaan valmis

Jes! Taas yksi loistava, tarkoituksenmukainen ja uusia näkökulmia tuova vierailu takana! Ryhmämme suuntasi perjantaina (12.4.) narikkatorin laidalla sijaitsevaan laituri näyttelytilaan, jossa meidän onneksemme juuri sopivasti järjestettiin kaupunkisuunnittelumessut.

Kiertelimme pieneen tilaan kattavasti rakennetussa näyttelyssä, sekä pääsimme keskustelemaan erään yleiskaavasuunnittelijan kanssa. Hän avasi meille loistavasti kaupungin yleiskaavan suunnittelun prosessia, haasteita ja tulevaisuuden kuvia.

Päätin kertoa vierailusta nyt kuvilla, ja palaan mahdollisesti asiaan myöhemmin, kun olemme prosessoineet sitä enemmän koko ryhmän kanssa. (Kuvat aukeavat suuremmiksi klikkaamalla niitä.)


Jokaiselle kaupunkilaiselle tarjotaan mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa.




Esikaupungin kehittämisessä on huomioitava monet asiat.




Helsinkiläisten kulkumuodot




Kaupunkia voi suunnitella myös lego-palikoilla.

Kuulimme asiantuntijan kommenteja suunnittelutyöstä.

Tavoite, todellisuus, unelma?


t. Susanna