Emman 3D-projekti

Aihe: Mitä kaipaan kaupunkiini?
Vastaus: .... jaa a

Tämä oli lähtökohtani. Helsinki on ihana kaupunki ja omaa kaupunkiaan on vaikea nähdä ulkopuolisen silmin. En keksinyt millään mitä ihmettä enää kaipaisin! Olen tottunut siihen että metro on mitä on, että junat myöhästelevät, että voin kävellä keskustan päästä päähän ja että täällä on vain välillä kivoja tapahtumia iltaisin. Mutta kun se on juuri se mitä rakastan Helsingissä. Sen ajoittaista kömpelyyttä ja pienuutta ja samaan aikaan pääkaupungin tunnelmaa ja ratikoita. Jotain oli silti keksittävä.

Mieleeni nousi jostain kumman syystä Lontoon Hyde Parkin Speakers' Corner. Tartuin ajatukseen ja lähdin miettimään Helsingin omaa puhujan paikkaa. Kaisaniemen puisto olisi hyvä sijoituspaikka sen keskeisen sijainnin takia. Visualisoin projektini sinne vaikka sijannilla ei mielestäni olisi hirvittävän paljon merkitystä, tosin keskustassa sen olla pitäisi. Tämän jälkeen seurasi taas uusi umpikuja. Motivaationi 3D-projektia varten katosi täysin. Keksiminen ei lähtenyt tarpeesta, ei halusta ratkaista jotakin oikeaa ongelmaa. Lähdin miettimään vain "ihan kivan" kannalta.

Pitäydyin silti aiheessani ja mietin millä tavalla haluaisin sen toteuttaa. Näin mielessäni yksinkertaisen, mutta klassisen jalustan johon kuka tahansa voisi nousta ja vain puhua. Päätin että teen pienoismallin savesta jotta saisin siihen patsasmaisuutta. Marssin askartelukauppaan ja ostin itsestäänkuivuvaa askartelumassaa joka kaukaisesti muistuttaa savea. Massa on nyt seissyt kaksi viikkoa keittiön pöydällä kummittelemassa projektista joka pitäisi tehdä loppuun. Eilen mietin ensimmäistä kertaa miksi? Miksi teen pienoismallin ideastani joka syntyi lähinnä pakosta tehdä nyt jotain. Pidän edelleen ideastani, mutta jollakin tapaa en haluaisi vangita sitä pienoismalliin muistuttamaan jossakin määrin epämiellyttävästä prosessista.

Motivaatiopula jälleen! Missä ihmeessä on tämänkin projektin mielekkyys, mitkä olivatkaan ne alkuperäiset tavoitteemme? Projektin tarkoitus oli kai kokeilla miltä itse tuntuu keksiä. Silloin emme vielä hahmottaneet että asia ei olekaan niin yksinkertainen. Ei ne keksinnöt tyhjästä synny! (Kyllä, tiedän penisiliin tarinan. Vahinkojakin sattuu.) Pitää siis tehdä päätös. Vienkö ihankiva-projektini päätökseen konkretian tasolla vai jätänkö sen ideatasolle. Lompakko voitti, massasta tulee uudelle kukalle kauan kaivattu kukkaruukku ja pienoismalli saa jäädä muhimaan ajatusmaailmaan.

Lallan kaupungista puuttu väriä ja iloa

Tästä pääset tarkastelemaan prosessiani tarkemmin.

Unelmien puu

Unelmien puu tempaus onnistui mielettömän hyvin! Puu täyttyi reilun viikon aikana todella nopeasti ja vastaukset olivat mahtavia. Suurimmiksi teemoiksi nousivat toiveet ihmisistä ja siitä mihin kaupunki tilaa pitäisi käyttää. Seuraavat kommentit on kerätty puusta ja nostettu esimerkiksi siitä mitä kaikkea ihmiset olivatkaan toivoneet

"Lisää viheralueita kerrostalojen sijaan"

"Säilytetään ihanat puistot"

"LUONTOA"

"METSÄÄ"

"Lisää pyöräteitä, koirapuistoja, katukahvioilta, puistonpenkkejä, puistoalueita muutenkin ja vuokra-asuntoja!"

"Hyvää fiilistä, parempia pyöräteitä ja kohtuuhintaisempia asuntoja!"

"ilmais- ja puistotapahtumia!"

"kivoja bussipysäkkejä"

"Halpoja asuntoja! Todellakin!"

"Enemmän kaupunki/katutaidetta!"

 

"Edullisia hyviä ruokapaikkoja"

"AINAKIN 100 KOIRAPUISTOO"

"Autoton kampus"

"Ilmainen joukkoliikenne"

"MUKAVIA IHMISIÄ!"

"Enemmän puistoja ja vapaa-ajanviettopaikkoja (maksuttomia)! Sitä etti kenenkään tarvitsisi pelätä kaupungissa, yöllä eikä päivällä"

"Toisista ihmisistä välittämistä"

"yhteisöllisyyttä, ajattelevaisuutta, positiivisuutta, turvallisuutta"

"Vähemmän kiirettä, enemmän elämää"

Lauran 3D -projekti

Lähdin 3D-projektissani liikkeelle siitä, että tarkkailen ympäristöäni aktiivisesti maantieteen tilan ja paikan käsitteiden sekä kuvaamataiteen muotoilun näkökulmista. Jostain syystä koin vaikeaksi tarkkailla ympäristöäni käsitieteen kautta. Olen yrittänyt miettiä miettiä mikä siinä käsityössä nyt niin hankalaa on, mutta aina kun meinaan saada ajatuksesta kiinni, luiskahtaa se käsistäni kuin liukas saippua.

Koin etenkin projektin alkuvaiheessa, että keksimiseni tärkein edellytys olisi ollut aika. 10-12 tuntiset koulu- ja työpäivät tuntuivat vievän kaiken energian ja aikaa inspiroitumiselle ei tuntunut löytyvän mistään. Päätin kuitenkin, että koska kyse on koulutehtävästä, on homma saatava tehdyksi. Siispä lähestyin keksimistä ahkeruuden ja säännöllisen työskentelyn kautta. Päätin käyttää kaikki koulu- ja työmatkani keksiäkseni vastauksen kysymykseen "mitä kaipaan kaupunkiini". Aluksi olin sitä mieltä, että on mahdottomuus tällä tavalla "pakottaa" itseään tiettynä ajankohtana keksimään jotain luovaa. En kuitenkaan antanut periksi ja niinpä kymmenien ratikan ikkunan läpi otettujen valokuvien ja Vojo-pohdintojen jälkeen keksintö tuli kuin tulikin mieleeni. Koulumatkalla kotiin kävellessäni. En edelleenkään osaa eritellä oliko kyseessä vahingossa mieleen juolahtanut keksintö vai parin viikon aktiivisen pohdinnan tuloksena alitajunnasta kummunnut tarpeen synnyttämä innovaatio, mutta tällaisen keksinnön minä kaipaisin kaupunkiini:

Ongelma: Lumeen juuttuvat autot ja kädettömät kaupunkilaiset, jotka syyttelevät milloin mitäkin tahoa lumen aurauksen tehottomuudesta

Tarve: Toimiva työkalu ja ratkaisu lumenluomiseksi

Keksintö: Kaupungin tarjomat lumilapiot!

Pienoismallit tein kipsistä. Lapio on oikea kipsinauhalla pällystytty lapio ja lapion säilytyspönttö on tehty valamalla kipsiä tyhjään maustepurkkiin.

Omakotitalossa kasvaneena lumilapioon tarttuminen on ollut minulle tuttua pienestä pitäen. Olen hieman huvittuneena viime talvet seurannut keskustelua Helsingin keskustan aurausongelmista. Haastattelut, jossa kaupungin asukit heristävät syyttävää sormea kaupungin aurausjärjestelyille ovat olleet vähintäänkin viihdyttäviä. Toki olen samaa mieltä siitä, että kaupungin tulee pitää huolta teistään, mutta onko kaupunki vastuussa siitä, että tämä syypäitä etsivä, sormeaan heristellyt, ihan fiksu ja "normaalijärjellä" varustettu kaupunkilainen on myöhästynyt töistään, koska auto on juuttunut hankeen kiinni? Mitä jos me kaupunkilaiset osallistuisimme Lumitöihin? Mitä jos maanantaiaamu alkaisikin tarttumalla hauskannäköiseen, kaupungin ilmaiseksi asukkaalleen tarjoamaan hätävaralapioon, joka olisi sopivasti kivenheiton päässä juuttuneesta autosta. Mitä jos yhteinen kiva puisto ja sen läpäisevä puistotie olisi samalla tavalla yhteistä kivaa tilaa myös silloin, kun auto on juuttunut hankeen, eikä vain silloin, kun ulkoiluttaa koiraa tai on lasten kanssa laskemassa pulkkamäkeä? Pystyisikö kaupunki lumilapiotempauksellaan vaikuttamaan parhaassa tapauksessa ei vain siihen, että autolliset ehtisivät ajoissa töihin, mutta myös yhteisöllisyyden tunteen vahvistumiseen? Olisiko puisto yhteistä tilaa myös silloin, kun auto on jumissa, eikä vain silloin, kun itselle sattuu sopimaan?

Lapiot hakivat aluksi muotoaan ja yritin keksiä niille järkevää säilytyssysteemiä

Suunnittelin siis läheiseen Topeliuksen puistoon lumilapiotempauksen, jossa kaupunki tarjoaisi talven ajaksi puistoon lumilapiot. Lumilapiot sijaitsisivat noin 40 metrin päässä toisistaan pienissä säilytyskaapeissa, joihin lapiot käytön jälkeen tulisi myös palauttaa. Lapiot olisivat kivan näköisiä ja niiden suunnitteluun voitaisi pyytää apua esimerkiksi lähikoulujen oppilaita.

Pienoismallin lumilapion säilytyslaatikosta suunnitteli Jessica (10v.)

Integrointi ilmiössämme

Yksi tavoitteistamme tässä ilmiössä oli integroida kuvataidetta, käsityötä ja maantiedettä (josta nimenomaan kaupunkimaantiedettä) ilmiöömme keksiminen kaupungissa. Koska toteutimme toisen ilmiömme meitä varten, ja eri tavoitteilla kuin lapsille suunniteltavassa ilmiössä, olisi ehkä syytä puhua eri tieteenalojen integroinnista.

Ilmiölähtöinen oppiminen

Aloitimme projektimme tarkentamalla alkuperäistä aihekehystämme ”keksiminen” jotta se ei olisi ollut liian laaja ja abstrakti käsite. Pohdittuamme monen moisia ideoita päädyimme rajaamaan aiheemme yleisotsikoksi ’keksiminen kaupungissa’ ja tarkastelukysymykseksi: ”Mitä ovat keksimisen edellytykset?”

Tämän jälkeen aloimme suunnitella prosessiamme huomioiden kuvataiteen, käsityön ja kaupunkimaantieteen integroinnin tutkivan oppimisen avulla. Meillä oli mahdollisuus tavata oppiaineiden didaktikkoja kolme kertaa per aine. Siinä ajassa ei luonnollisestikaan päästä lähelle syvällistä tieteenalan hahmotusta saati hallintaa. Silti haasteeksemme jäi oppia ymmärtämään jokaisen tieteenalan paradigmaa syvemmin ja yhdistämään näitä oppiessamme omasta ilmiöstämme.

Integroinnista

Integrointi seilaa yleensä päälle liimatun ja näkymättömän välimaastossa. Esimerkiksi kuvataiteen ja käsityön rajat sumenivat helposti eikä aina hahmottanut kumpaa ainetta tarkastelimme. Se ei tietenkään ole välttämättä huono asia. Tarkoituksenamme oli kuitenkin myös pysähtyä miettimään miten juuri nämä kolme tieteenalaa tarkastelisivat asiaa ja mitä ne antaisivat tähän lisää? Näitä kysymyksiä helpotti, kuten syvempää aineenhallintaakin, tieteenalojen sanaston vahvistuminen. Kun pystyimme määrittelemään eri tutkittavia aspekteja tarkoilla termeille emme eksyneet pelkkään mutu-tuntumaviidakkoon.

Integrointi on haastavaa, mutta palkitsevaa. Se mahdollistaa ilmiöiden ymmärtämisen syvällisemmällä tavalla, joka ei koskaan jää pelkälle artikkeli tai essee tasolle. Olen huomannut että ilmiölähtöisessä oppimisessa sekä varsinkin näin laajassa ja pitkässä projektissa ei kokonaisvaltaista integrointia ole järkevääkään tehdä jokaisen yksittäisen asian kanssa. Tärkeintä on pitää valitut tarkastelunäkökulmat ja tieteenalojen paradigmat mukana ohjaamassa koko prosessin suuntaa. Integrointia syvimmillään on myös se että lisäksi että olemme oppineet huimasti keksimisen edellytyksistä ihmisen pystyvyyden rajoissa, olemme myös oppineet tarkastelemaan kysymystä ja koko ilmiötämme näiden
tieteenalojen tuomien kiikareiden lävitse.

Tuntuukin, että integroinnista ja ilmiölähtöisestä ajattelusta on tullut meille niin luonnollista ettemme edes muista integroinnin ajoittaista haastavuutta ja näkyväksi tekemistä.

-Emma

Keksimisen matka

Käymme nyt ilmiömme loppu metrejä. Olemme sukeltanet keksimisen maailmaan jo 7 viikon ajan. Se on pitkä aika ja matkan varrella on ehditty PALJON. Haluaisinkin nyt kerrata hieman sitä, mitä kaikkea matkan varrelta on tarttunut mukaan.  

Ainahan matkalla vastaan tulee jotain odottamatonta

Olemme kertoneet blogissamme paljon siitä, mitä kaikkea olemme tehneet ja kokeneet enkä siitä syystä aio keskittyä sen kertaamiseen. Tavoitteenamme oli tutkia ja selvittää, mitä ovat keksimisen edellytykset. Mielestäni olemmekin kartuttaneet aika hyvin jäsennellyn kuvan henkilökohtaisella sekä ryhmän tasolla siitä, mitä keksimisen edellytyksen todella ovat. Tämän lisäksi olemme kurssin aikana sisäistäneet arvokkaita asioita, joita emme olleet erityisesti tavoitelleet oppivamme. Tässä kirjoituksessa haluan pysähtyä miettimään niitä minun mielestäni arvokkaita asioita, mitä olemme oppineet ikään kuin vahingossa matkan varrella. 

Opimme kysymään miksi

Huomasimme noin parisen viikkoa sitten kirjoittaneemme ja pohtineemme paljon sitä, mitä olemme tehneet ja miten. Maantieteen didaktikon Reetta Hyvärisen kanssa asiaa hieman pohdiskeltuamme huomasimme, että meidän pitäisi pikkuisen vielä pystyä puskemaan ajatteluamme seuraavalle tasolle. Ei riitä, että toteamme asioita, vaan pitää myös osata kysyä miksi. Kun olemme saaneet jonkin asian valmiiksi, pitää vielä olla valmiutta kääntää uusi sivu ja sukeltaa vielä syvemmälle.  Loppu metreillä, kalkkiviivojen jo vilkkuessa silmissä, ei tietenkään ollut helppoa päättää haastaa itseämme vielä pikkuisen lisää.

Reetan kanssa käymämme keskustelun ansiosta pohdiskelumme onnistuivat mielestäni nousemaan uudelle tasolle. Olemme toki aina tienneet, että akateemisessa keskustelussa ei riitä asioiden toteaminen ja että ajatuksille pitää löytyä pohjaa ja perustetta. Mielestäni onnistuimme kuitenkin sisäistämään tämän asian uudella tavalla ja tuomaan sen myös konkreettisesti osaksi ryhmämme pohdintoja. Olen huomannut, että moni keskustelumme päättyy nykyään siihen, että joku kysyy ”miksi?” Joskus keskustelumme on tämän jälkeen saanut uuden tason ja toisinaan jäljelle on jäänyt paljon vastaamattomia kysymyksiä. Olemme kuitenkin mielestäni oivaltaneet jotain merkittävää pohtimiseen liittyen. Pelkkä asioiden toteaminen ei riitä. Pitää osata kääntää vielä yksi sivu ja kaivaa syvemmälle.

Reflektointi ottaa, mutta myös antaa energiaa

Tällaisessa isossa projektissa on vaikeaa pitää 10 hengen porukkaa koko ajan kassassa ja samalla polulla. Punainen lanka on kadonnut välillä itse kultakin. Yhteisellä polulla pysyminen on vaatinut sen, että välillä polulla on pitänyt pysähtyä ja varmistaa olemmeko kartalla ja kuljemmeko oikeaan suuntaan.

Reflektoinnin onnistuminen ryhmän tasolla vaatii mielestäni sitä, että pohdintaa on tapahtunut kunkin yksilön omassa päässään yksilöllisellä tasolla. Ei varmaankaan ole yllätys, jos paljasta loppukevääseen, viimeiseen jaksoon sijoitetun ilmiökurssin aikana opiskelijoiden olleen hieman väsyneitä. Tämä väsyneisyys ja muun muassa toisen suuren kurssin päällekkäinen suorittaminen ilmiökurssin kanssa on vaatinut veronsa. Toisaalta se on myös pakottanut meitä yksilötasolla pysähtymään ja miettimään omaa toimintaa. Väsyneenä, kun homma ei ole ihan aina mennyt kuin Strömsössä. Itse olen esimerkiksi käyttänyt kaikki koulumatkani pohtien seuraavia kysymyksiä:

·      Miksi en keksi?

·      Miksi tämä tuntuu epämiellyttävältä?

·      Mitenköhän muut asian ratkaisisivat?

·      Mistä johtuu, etten onnistu?

·      Miksi onnistuin?

·      Mikä tänään oli tärkeintä?

·      Mihin nyt kannattaa keskittyä, jotta pääsen eteenpäin?

Olen kokenut, että nämä ratikkamatkojen pohdinnat ovat tehneet samaa ilmiöprosessilleni, kuin ratikka matka minulle: Olen itse pysähdyksissä ja paikoillani, mutta menen silti eteenpäin kohti määränpäätä.

  

 

Mielestäni ryhmämme kyky reflektoida tekemisiään ja kyky hyödyntää reflektion antimia projektin etenemiseksi oikeaan suuntaan on parantunut valtavasti. Opimme myös, kiitos Lallan innovatiivisen reflektio kerran, että reflektoimisen ei tarvitse olla vain rankkaa ja armotonta mielensyövereihin sukeltamista. Reflektointi voidaan toteuttaa kevyemmälläkin ja silti yhtä antoisalla tavalla.

Eräs ilmiömme tavoitteesta oli oppia asioita kädet saveen tyyppisesti eli asioita tekemällä ja kokemalla. Mielestäni tämä lähestymistapa on erityisesti vaatinut sen, että välillä pysähdytään yhdessä reflektoimaan koettua ja opittua. On siis varmistettava, ettei kenenkään kompassi ole juuttunut saveen ja että kaikkien neulat sojottavat yhä samaan suuntaan.

Kaiken kaikkiaan olemme mielestäni oppineet paljon enemmän kuin etukäteen osasimme arvata. Asettamiemme tavoitteiden lisäksi olemme oppineet huippujuttuja tavoitteiden ulkopuolelta. 

 Loppuhuipennustunnelmin,

Laura

P.S. Minkälaisia asioita te muut koette, että olemme oppineet ”vahingossa” matkan varrella? Mitkä teille on olleet tärkeitä oivalluksia? Mitä muuta kuin keksimisen edellytykset jää teidän reppuihin kannettavaksi?

Mistä käsityö on tehty?

"Käsin tekeminen on minulle utelias mielentila, joka ei tahdo pidättäytyä vain vanhassa, vaan kokeilla kaikkea uutta. Kaikista kokeiluista ei tule aluevaltauksia ja hyvä niin, sillä suurin tätä tekemisen nautintoa hidastava tekijä on aika. Silloin, kun aikapula harmittaa koitan muistaa, että paljon on tullut tehtyä: kolmatta sataa neuletta, kymmeniä ompelukokeiluja, viime aikoina villiintynyttä virkkausta, satoja kortteja sekä lukuisia blogiartikkeleita.

Käsityöt ovat minulle elämätapa. Siten minä jäsennän ympärilläni olevaa maailmaa. En haluaisi olla käsityönörtti, jota voi ymmärtää vain toinen samanlainen, vaan haluaisin vuorovaikuttaa myös ihastelijoiden kanssa. Heidän kanssaan, jotka eivät itse tee, mutta tahtovat katsella ja tutustua tähän maailmaan, ehkä kokeillakin itsetekemistä. Tällä tavoin minä koitan parantaa maailmaa, tehdä siitä kauniimpaa, toteuttaa kestävänkehityksen arvoja ja nauttia elämästä.
-Lalla"

"Avasitpas Lalla kauniisti omaa suhdettasi käsityön tekemiseen. Tietäen harrastuneisuutesi odotinkin, että  näkemyksesi olisi avoin, rohkea ja positiivinen. Oletko koskaan pohtinut, mitkä asiat ovat myötävaikutaneet kertomasi kaltaisen suhteen syntymiseen? 
Ilmiöprosessimme aikana olemme oivaltaneet paljon opettajan ns. olemuksen merkityksestä. Koska käsityössä kehollisuus on niin vahvasti läsnä, tulee opettajan muistaa erityinen herkkyys vuorovaikutuksessaan. Opetuspuheen tulee olla johdonmukaista, selkeää ja kannustavaa. Opettajan tulee toimia innostajana ja antaa omalla asenteellaan esimerkkiä. Ehkäpä, Lalla, sinunkin koulutiellesi on osunut tämänkaltaisia osaavia käsityökasvattajia?
-Anni"

"Kiitos! Tekstinne olivat ajatuksia herättäviä ja saivat minutkin pohtimaan omia käsityökasvattajiani. Koulumaailmassa kohdalleni ei ole osunut suuria innostajia, mutta olen onnekas siitä, että omien isoäitieni kautta olen saanut seurata roolimallieni näkemyksiä käsityön maailmasta. Pienikin positiivinen kokemus voi olla kullanarvoinen. Ollakseen itsevarma käsitöissä, vaaditaan paljon harjoittelua, joka minulla on jäänyt vähäiseksi. Olen ollut onnekas myös siitä syystä, että olen voinut sukeltaa Lalla, sinun käsityömaailmaasi. Minun mielestäni sinä et ole käsityönörtti, sillä minuun olet ainakin päässyt vaikuttamaan. Ja on hienoa, että olen saanut oppia kauttasi käsityön kielestä ja sen mahdollisuuksista.
Opettajana minä ainakin haluaisin tarjota oppilaille mahdollisuuksia ilmaista itseään myös käsityön kautta. Mielestäni on tärkeää, että jokainen lapsi löytää oman polkunsa, mutta haluaisin kuitenkin ohjata heitä huomaamaan myös käsityön mahdollisuudet. Tässä on erityisen tärkeässä roolissa juurikin tuo Annin mainitsema herkkyys ja vuorovaikutus. Toinen asia on miten tämän toteutan ja mistä löydän uudestaan oman innostukseni käsitöihin.
-Erika"

"Minusta tuntuu mielekkäältä pohtia käsityökuviamme käsityötaiteen perusopetuksen käsitemallin (Karppinen, 2005) keskeisten toimintojen kautta. Nämä toiminnot ovat innostaminen, aloitteen tekeminen ja näyttäytyminen. Mielestäni on tärkeää ymmärtää, että innostus voi syttyä monella eri tavalla ja jos kasvattajan pyrkimyksenä on tarjota mahdollisimman monelle mahdollisuus monipuoliseen ympäröivän maailman jäsentämiseen, se on hyvinkin keskeistä ja haastavaa opettajalle.

Erikan tapaan minun kohdallani innostajina ovat toimineet mummini ja äitini ja into itsetekemiseen oli vahva jo ennen kouluikää. Itseasiassa kouluaikaiset kokemukseni käsityöstä lähinnä vaimensivat tekemisen intoa. Minulle merkittävämpi tekijä tuosta käsitekolmikosta oli aloitteen tekeminen. Minulla oli valtava tekemisen halu, jonka kautta tekeminen sai merkityksiä. Tuon halun takana on into, jonka sytyttäjänä toimi yläkoulun kuviksen opettajani. Minulle kuvis ja käsityö on tehty monista samoista aineista ja onkin ollut mielenkiintoista pohtia näiden eroja ja samuutta ilmiöprosessimme aikana. Omassa käsityökuvassani näyttäytymisellä on aloitteen tekemisen rinnalla vahva rooli. Olen jäsentänyt ja esitellyt tekemistäni blogiyhteisön jäsenenä seitsemän vuotta ja vaikka tuo yhteisö onkin virtuaalinen, sillä on merkittävä rooli minun kädentöitteni näkyväksi tekemisessä. Omakohtaisesti voin siis todeta, että tunnustuksilla ja huomatuksi tulemisella käsillä tekemisen into pysyy elinvoimaisena ja kyllä tässäkin asiassa jaettu ilo on ainakin kaksinkertainen.

Ehkäpä suurin oivallukseni tämän prosessin yhteydessä tapahtuneesta työskentelystä löytyy epäonnistuneen prosessin arvioinnista. Voisiko epäonnistuneeseen tuotteeseen johtanut prosessi olla kuitenkin kiitettävä? Minusta käsityöhön kuuluu innon lisäksi rohkeus. Rohkeus ideoida ja testata ideoita. Tuotoksen tasolla tällainen kokeilu voi myös epäonnistua, mutta jos kyse on prosessista ja sen aikana oppimisesta, niin miksi tuollainen prosessi ei voisi olla kiitettävä? Jos kokonaisvaltaisen kasvatuksen perusperiaatteita myötäillen suuntana on rikkaampi inhimillinen oleminen, niin eikö sekin toteutuisi, vaikka käsityöprosessin lopputuotos ei olisikaan onnistunut ja menestyksekäs?

Ihana kuulla, että intoni on ainakin jossain määrin tarttunut, sillä kyllähän sitä mielellään jakaa omaan elämään osunutta hyvää ja tärkeää. Mitä luulette mistä se mukaansa imevä into on sitten tehty? Löytäisimmekö joitakin konkreettisia vastauksia siihen kuinka innostuksen voisi saada syttymään?
-Lalla"

"Mielestäni Lallan ehdotus prosessin arvioinnista on hyvä. Jos lopputuotos epäonnistuu tai siitä tulee erilaisempi kuin suunniteltu, on mielestäni tärkeämpää kuitenkin se mitä prosessissa on oppinut ja pohtia, mikä olisi voinut mennä toisin, jotta tuotos olisi onnistunut, kuin se miltä lopputuotos lopulta näyttää. Tämä johtaa siihen, että jokainen voi kokea onnistumista käsitöissä. Tietenkin on minusta myös tärkeää antaa tunnustusta heille joiden kädenjälki on kiitettävää! Kojonkoski-Rännäli (1995) puoltaa myös tämän asian puolesta puhuessaan siitä, että käsitöissä mennään pelkän tekemisen yläpuolelle, kun ajatellaan etukäteen lopputuotosta (mielikuva) ja työn suorittamista. Kojonkoski-Rännäli korostaa myös lopputuotosta konkreettisena esineenä, jossa näkyy tekijänsä kädenjälki ja se voi olla palkitseva tekijälleen. Tähän lopputuostosta palkitsevaan kulttuuriin olemme kasvaneet ja tästä syystä itsekin koen epäonnistuvani, jos työni ei olekaan mielikuvani kaltainen. Upeaa olisi jos pääsisimme siitä ajatuksesta pikku hiljaa eroon!

Kysymyksesi konkreettisista esimerkeistä tuntuu näin äkkiseltään hankalalta. Ideatasolla on aina helpompi ratsastaa, mutta miten oikeasti toteutamme tätä itse opettajina? Kuinka saada lapset tosissaan uskomaan omiin taitoihinsa ja kuinka kasvatamme heistä omaa toimintaansa reflektoivia aikuisia? Itse uskon, ja pohjaan tämän myös omiin kokemuksiini, että puhumalla omaa oppimiskäsitystään oppilaille auki, saavutetaan paljon. Käsitöiden tekemisessä olisi mielestäni hyvä, jos työtä valokuvattaisiin tietyn väliajoin. Näin prosessi jäisi näkyväksi ja kyseisiin hetkiin olisi helppo palata. Ehkäpä käyttämämme Vojon tapainen sovellus olisi tässä hyvä, kun kuvan lisäksi voisi jättää merkin myös siitä miltä kyseisellä hetkellä on tuntunut ja mitä ajatuksia se on herättänyt. Näin prosessi olisi myös opettajalle näkyvä.
-Erika"

"Mielestäni innostuksen syttyminen vaatii ehdottomasti sen, että todellakin käännämme katseemme pois lopputuotoksesta. Uskon, että innostus ja prosessin merkityksen näkyväksi tuominen voisi löytyä taidekasvatuksen sosiaalisesta ja vuorovaikutuksellisesta ulottuvuudesta. Lallan mainitsema näyttäyminen on osa tätä ulottuvuutta. Karppinen (2005) nostaa tästä ulottuvuudesta esiin myös kollektiivisen tiedon muodostuksen, yhteisön jäseneksi liittymisen ja sen jäsenenä olemisen sekä aktiivisen kansalaisuuden. Peräänkuuluttaisin siis yhteisöllisyyttä käsityön opetukseen!

Sen sijaan, että jokainen oppilas väkertäisi omaa työtään ja viettäisi puolet oppitunnista jonottomalla opettajan apua, voisi tunnilla päästä myös yhteisen tekemisen makuun! Kuinka käsityötunnille saataisiin muodostettua Lallan käsityöblogin kaltainen ajatuksia ja ideoita vaihtava yhteisö, joka taklaisi eteen tulevia haasteita yhteisvoimin?  Voisiko käsityönopetuksessa hyödyntää jonkinlaisia kotiryhmiä? Voisiko prossekirjoittamisen ajatusta ja siihen liittyviä tehtäviä muokata käsityöhön sopiviksi? Voisiko oppilaat sitouttaa yhteisen lopputuotoksen totetuttamiseen, jossa jokaisen panosta tarvitaan?

Edellä ideoimieni ajatusten haasteeksi nousee se, että käsityötaitojen kehittäminen vaatii paljon harjoittamista ja toistoa. Karppinen (2005) ja Uusikylä (Karppisen 2005, mukaan) toteavat, että luova toiminta vaatii tiettyjen perustaitojen ja -tietojen hankkimista. On tärkeää, että tämä välttämätön taitojen harjaannuttaminen, ja sen haasteellisuus, eivät vie intoa oppimisesta!
-Anni"