"Käsin tekeminen on minulle utelias mielentila, joka ei tahdo pidättäytyä vain vanhassa, vaan kokeilla kaikkea uutta. Kaikista kokeiluista ei tule aluevaltauksia ja hyvä niin, sillä suurin tätä tekemisen nautintoa hidastava tekijä on aika. Silloin, kun aikapula harmittaa koitan muistaa, että paljon on tullut tehtyä: kolmatta sataa neuletta, kymmeniä ompelukokeiluja, viime aikoina villiintynyttä virkkausta, satoja kortteja sekä lukuisia blogiartikkeleita.
Käsityöt ovat minulle elämätapa. Siten minä jäsennän ympärilläni olevaa maailmaa. En haluaisi olla käsityönörtti, jota voi ymmärtää vain toinen samanlainen, vaan haluaisin vuorovaikuttaa myös ihastelijoiden kanssa. Heidän kanssaan, jotka eivät itse tee, mutta tahtovat katsella ja tutustua tähän maailmaan, ehkä kokeillakin itsetekemistä. Tällä tavoin minä koitan parantaa maailmaa, tehdä siitä kauniimpaa, toteuttaa kestävänkehityksen arvoja ja nauttia elämästä.
-Lalla"
"Avasitpas Lalla kauniisti omaa suhdettasi käsityön tekemiseen. Tietäen harrastuneisuutesi odotinkin, että näkemyksesi olisi avoin, rohkea ja positiivinen. Oletko koskaan pohtinut, mitkä asiat ovat myötävaikutaneet kertomasi kaltaisen suhteen syntymiseen?
Ilmiöprosessimme aikana olemme oivaltaneet paljon opettajan ns. olemuksen merkityksestä. Koska käsityössä kehollisuus on niin vahvasti läsnä, tulee opettajan muistaa erityinen herkkyys vuorovaikutuksessaan. Opetuspuheen tulee olla johdonmukaista, selkeää ja kannustavaa. Opettajan tulee toimia innostajana ja antaa omalla asenteellaan esimerkkiä. Ehkäpä, Lalla, sinunkin koulutiellesi on osunut tämänkaltaisia osaavia käsityökasvattajia?
-Anni"
"Kiitos! Tekstinne olivat ajatuksia herättäviä ja saivat minutkin pohtimaan omia käsityökasvattajiani. Koulumaailmassa kohdalleni ei ole osunut suuria innostajia, mutta olen onnekas siitä, että omien isoäitieni kautta olen saanut seurata roolimallieni näkemyksiä käsityön maailmasta. Pienikin positiivinen kokemus voi olla kullanarvoinen. Ollakseen itsevarma käsitöissä, vaaditaan paljon harjoittelua, joka minulla on jäänyt vähäiseksi. Olen ollut onnekas myös siitä syystä, että olen voinut sukeltaa Lalla, sinun käsityömaailmaasi. Minun mielestäni sinä et ole käsityönörtti, sillä minuun olet ainakin päässyt vaikuttamaan. Ja on hienoa, että olen saanut oppia kauttasi käsityön kielestä ja sen mahdollisuuksista.
Opettajana minä ainakin haluaisin tarjota oppilaille mahdollisuuksia ilmaista itseään myös käsityön kautta. Mielestäni on tärkeää, että jokainen lapsi löytää oman polkunsa, mutta haluaisin kuitenkin ohjata heitä huomaamaan myös käsityön mahdollisuudet. Tässä on erityisen tärkeässä roolissa juurikin tuo Annin mainitsema herkkyys ja vuorovaikutus. Toinen asia on miten tämän toteutan ja mistä löydän uudestaan oman innostukseni käsitöihin.
-Erika"
"Minusta tuntuu mielekkäältä pohtia käsityökuviamme käsityötaiteen perusopetuksen käsitemallin (Karppinen, 2005) keskeisten toimintojen kautta. Nämä toiminnot ovat innostaminen, aloitteen tekeminen ja näyttäytyminen. Mielestäni on tärkeää ymmärtää, että innostus voi syttyä monella eri tavalla ja jos kasvattajan pyrkimyksenä on tarjota mahdollisimman monelle mahdollisuus monipuoliseen ympäröivän maailman jäsentämiseen, se on hyvinkin keskeistä ja haastavaa opettajalle.
Erikan tapaan minun kohdallani innostajina ovat toimineet mummini ja äitini ja into itsetekemiseen oli vahva jo ennen kouluikää. Itseasiassa kouluaikaiset kokemukseni käsityöstä lähinnä vaimensivat tekemisen intoa. Minulle merkittävämpi tekijä tuosta käsitekolmikosta oli aloitteen tekeminen. Minulla oli valtava tekemisen halu, jonka kautta tekeminen sai merkityksiä. Tuon halun takana on into, jonka sytyttäjänä toimi yläkoulun kuviksen opettajani. Minulle kuvis ja käsityö on tehty monista samoista aineista ja onkin ollut mielenkiintoista pohtia näiden eroja ja samuutta ilmiöprosessimme aikana. Omassa käsityökuvassani näyttäytymisellä on aloitteen tekemisen rinnalla vahva rooli. Olen jäsentänyt ja esitellyt tekemistäni blogiyhteisön jäsenenä seitsemän vuotta ja vaikka tuo yhteisö onkin virtuaalinen, sillä on merkittävä rooli minun kädentöitteni näkyväksi tekemisessä. Omakohtaisesti voin siis todeta, että tunnustuksilla ja huomatuksi tulemisella käsillä tekemisen into pysyy elinvoimaisena ja kyllä tässäkin asiassa jaettu ilo on ainakin kaksinkertainen.
Ehkäpä suurin oivallukseni tämän prosessin yhteydessä tapahtuneesta työskentelystä löytyy epäonnistuneen prosessin arvioinnista. Voisiko epäonnistuneeseen tuotteeseen johtanut prosessi olla kuitenkin kiitettävä? Minusta käsityöhön kuuluu innon lisäksi rohkeus. Rohkeus ideoida ja testata ideoita. Tuotoksen tasolla tällainen kokeilu voi myös epäonnistua, mutta jos kyse on prosessista ja sen aikana oppimisesta, niin miksi tuollainen prosessi ei voisi olla kiitettävä? Jos kokonaisvaltaisen kasvatuksen perusperiaatteita myötäillen suuntana on rikkaampi inhimillinen oleminen, niin eikö sekin toteutuisi, vaikka käsityöprosessin lopputuotos ei olisikaan onnistunut ja menestyksekäs?
Ihana kuulla, että intoni on ainakin jossain määrin tarttunut, sillä kyllähän sitä mielellään jakaa omaan elämään osunutta hyvää ja tärkeää. Mitä luulette mistä se mukaansa imevä into on sitten tehty? Löytäisimmekö joitakin konkreettisia vastauksia siihen kuinka innostuksen voisi saada syttymään?
-Lalla"
"Mielestäni Lallan ehdotus prosessin arvioinnista on hyvä. Jos lopputuotos epäonnistuu tai siitä tulee erilaisempi kuin suunniteltu, on mielestäni tärkeämpää kuitenkin se mitä prosessissa on oppinut ja pohtia, mikä olisi voinut mennä toisin, jotta tuotos olisi onnistunut, kuin se miltä lopputuotos lopulta näyttää. Tämä johtaa siihen, että jokainen voi kokea onnistumista käsitöissä. Tietenkin on minusta myös tärkeää antaa tunnustusta heille joiden kädenjälki on kiitettävää! Kojonkoski-Rännäli (1995) puoltaa myös tämän asian puolesta puhuessaan siitä, että käsitöissä mennään pelkän tekemisen yläpuolelle, kun ajatellaan etukäteen lopputuotosta (mielikuva) ja työn suorittamista. Kojonkoski-Rännäli korostaa myös lopputuotosta konkreettisena esineenä, jossa näkyy tekijänsä kädenjälki ja se voi olla palkitseva tekijälleen. Tähän lopputuostosta palkitsevaan kulttuuriin olemme kasvaneet ja tästä syystä itsekin koen epäonnistuvani, jos työni ei olekaan mielikuvani kaltainen. Upeaa olisi jos pääsisimme siitä ajatuksesta pikku hiljaa eroon!
Kysymyksesi konkreettisista esimerkeistä tuntuu näin äkkiseltään hankalalta. Ideatasolla on aina helpompi ratsastaa, mutta miten oikeasti toteutamme tätä itse opettajina? Kuinka saada lapset tosissaan uskomaan omiin taitoihinsa ja kuinka kasvatamme heistä omaa toimintaansa reflektoivia aikuisia? Itse uskon, ja pohjaan tämän myös omiin kokemuksiini, että puhumalla omaa oppimiskäsitystään oppilaille auki, saavutetaan paljon. Käsitöiden tekemisessä olisi mielestäni hyvä, jos työtä valokuvattaisiin tietyn väliajoin. Näin prosessi jäisi näkyväksi ja kyseisiin hetkiin olisi helppo palata. Ehkäpä käyttämämme Vojon tapainen sovellus olisi tässä hyvä, kun kuvan lisäksi voisi jättää merkin myös siitä miltä kyseisellä hetkellä on tuntunut ja mitä ajatuksia se on herättänyt. Näin prosessi olisi myös opettajalle näkyvä.
-Erika"
"Mielestäni innostuksen syttyminen vaatii ehdottomasti sen, että todellakin käännämme katseemme pois lopputuotoksesta. Uskon, että innostus ja prosessin merkityksen näkyväksi tuominen voisi löytyä taidekasvatuksen sosiaalisesta ja vuorovaikutuksellisesta ulottuvuudesta. Lallan mainitsema näyttäyminen on osa tätä ulottuvuutta. Karppinen (2005) nostaa tästä ulottuvuudesta esiin myös kollektiivisen tiedon muodostuksen, yhteisön jäseneksi liittymisen ja sen jäsenenä olemisen sekä aktiivisen kansalaisuuden. Peräänkuuluttaisin siis yhteisöllisyyttä käsityön opetukseen!
Sen sijaan, että jokainen oppilas väkertäisi omaa työtään ja viettäisi puolet oppitunnista jonottomalla opettajan apua, voisi tunnilla päästä myös yhteisen tekemisen makuun! Kuinka käsityötunnille saataisiin muodostettua Lallan käsityöblogin kaltainen ajatuksia ja ideoita vaihtava yhteisö, joka taklaisi eteen tulevia haasteita yhteisvoimin? Voisiko käsityönopetuksessa hyödyntää jonkinlaisia kotiryhmiä? Voisiko prossekirjoittamisen ajatusta ja siihen liittyviä tehtäviä muokata käsityöhön sopiviksi? Voisiko oppilaat sitouttaa yhteisen lopputuotoksen totetuttamiseen, jossa jokaisen panosta tarvitaan?
Edellä ideoimieni ajatusten haasteeksi nousee se, että käsityötaitojen kehittäminen vaatii paljon harjoittamista ja toistoa. Karppinen (2005) ja Uusikylä (Karppisen 2005, mukaan) toteavat, että luova toiminta vaatii tiettyjen perustaitojen ja -tietojen hankkimista. On tärkeää, että tämä välttämätön taitojen harjaannuttaminen, ja sen haasteellisuus, eivät vie intoa oppimisesta!
-Anni"
-Lalla"
"Avasitpas Lalla kauniisti omaa suhdettasi käsityön tekemiseen. Tietäen harrastuneisuutesi odotinkin, että näkemyksesi olisi avoin, rohkea ja positiivinen. Oletko koskaan pohtinut, mitkä asiat ovat myötävaikutaneet kertomasi kaltaisen suhteen syntymiseen?
Ilmiöprosessimme aikana olemme oivaltaneet paljon opettajan ns. olemuksen merkityksestä. Koska käsityössä kehollisuus on niin vahvasti läsnä, tulee opettajan muistaa erityinen herkkyys vuorovaikutuksessaan. Opetuspuheen tulee olla johdonmukaista, selkeää ja kannustavaa. Opettajan tulee toimia innostajana ja antaa omalla asenteellaan esimerkkiä. Ehkäpä, Lalla, sinunkin koulutiellesi on osunut tämänkaltaisia osaavia käsityökasvattajia?
-Anni"
"Kiitos! Tekstinne olivat ajatuksia herättäviä ja saivat minutkin pohtimaan omia käsityökasvattajiani. Koulumaailmassa kohdalleni ei ole osunut suuria innostajia, mutta olen onnekas siitä, että omien isoäitieni kautta olen saanut seurata roolimallieni näkemyksiä käsityön maailmasta. Pienikin positiivinen kokemus voi olla kullanarvoinen. Ollakseen itsevarma käsitöissä, vaaditaan paljon harjoittelua, joka minulla on jäänyt vähäiseksi. Olen ollut onnekas myös siitä syystä, että olen voinut sukeltaa Lalla, sinun käsityömaailmaasi. Minun mielestäni sinä et ole käsityönörtti, sillä minuun olet ainakin päässyt vaikuttamaan. Ja on hienoa, että olen saanut oppia kauttasi käsityön kielestä ja sen mahdollisuuksista.
Opettajana minä ainakin haluaisin tarjota oppilaille mahdollisuuksia ilmaista itseään myös käsityön kautta. Mielestäni on tärkeää, että jokainen lapsi löytää oman polkunsa, mutta haluaisin kuitenkin ohjata heitä huomaamaan myös käsityön mahdollisuudet. Tässä on erityisen tärkeässä roolissa juurikin tuo Annin mainitsema herkkyys ja vuorovaikutus. Toinen asia on miten tämän toteutan ja mistä löydän uudestaan oman innostukseni käsitöihin.
-Erika"
"Minusta tuntuu mielekkäältä pohtia käsityökuviamme käsityötaiteen perusopetuksen käsitemallin (Karppinen, 2005) keskeisten toimintojen kautta. Nämä toiminnot ovat innostaminen, aloitteen tekeminen ja näyttäytyminen. Mielestäni on tärkeää ymmärtää, että innostus voi syttyä monella eri tavalla ja jos kasvattajan pyrkimyksenä on tarjota mahdollisimman monelle mahdollisuus monipuoliseen ympäröivän maailman jäsentämiseen, se on hyvinkin keskeistä ja haastavaa opettajalle.
Erikan tapaan minun kohdallani innostajina ovat toimineet mummini ja äitini ja into itsetekemiseen oli vahva jo ennen kouluikää. Itseasiassa kouluaikaiset kokemukseni käsityöstä lähinnä vaimensivat tekemisen intoa. Minulle merkittävämpi tekijä tuosta käsitekolmikosta oli aloitteen tekeminen. Minulla oli valtava tekemisen halu, jonka kautta tekeminen sai merkityksiä. Tuon halun takana on into, jonka sytyttäjänä toimi yläkoulun kuviksen opettajani. Minulle kuvis ja käsityö on tehty monista samoista aineista ja onkin ollut mielenkiintoista pohtia näiden eroja ja samuutta ilmiöprosessimme aikana. Omassa käsityökuvassani näyttäytymisellä on aloitteen tekemisen rinnalla vahva rooli. Olen jäsentänyt ja esitellyt tekemistäni blogiyhteisön jäsenenä seitsemän vuotta ja vaikka tuo yhteisö onkin virtuaalinen, sillä on merkittävä rooli minun kädentöitteni näkyväksi tekemisessä. Omakohtaisesti voin siis todeta, että tunnustuksilla ja huomatuksi tulemisella käsillä tekemisen into pysyy elinvoimaisena ja kyllä tässäkin asiassa jaettu ilo on ainakin kaksinkertainen.
Ehkäpä suurin oivallukseni tämän prosessin yhteydessä tapahtuneesta työskentelystä löytyy epäonnistuneen prosessin arvioinnista. Voisiko epäonnistuneeseen tuotteeseen johtanut prosessi olla kuitenkin kiitettävä? Minusta käsityöhön kuuluu innon lisäksi rohkeus. Rohkeus ideoida ja testata ideoita. Tuotoksen tasolla tällainen kokeilu voi myös epäonnistua, mutta jos kyse on prosessista ja sen aikana oppimisesta, niin miksi tuollainen prosessi ei voisi olla kiitettävä? Jos kokonaisvaltaisen kasvatuksen perusperiaatteita myötäillen suuntana on rikkaampi inhimillinen oleminen, niin eikö sekin toteutuisi, vaikka käsityöprosessin lopputuotos ei olisikaan onnistunut ja menestyksekäs?
Ihana kuulla, että intoni on ainakin jossain määrin tarttunut, sillä kyllähän sitä mielellään jakaa omaan elämään osunutta hyvää ja tärkeää. Mitä luulette mistä se mukaansa imevä into on sitten tehty? Löytäisimmekö joitakin konkreettisia vastauksia siihen kuinka innostuksen voisi saada syttymään?
-Lalla"
"Mielestäni Lallan ehdotus prosessin arvioinnista on hyvä. Jos lopputuotos epäonnistuu tai siitä tulee erilaisempi kuin suunniteltu, on mielestäni tärkeämpää kuitenkin se mitä prosessissa on oppinut ja pohtia, mikä olisi voinut mennä toisin, jotta tuotos olisi onnistunut, kuin se miltä lopputuotos lopulta näyttää. Tämä johtaa siihen, että jokainen voi kokea onnistumista käsitöissä. Tietenkin on minusta myös tärkeää antaa tunnustusta heille joiden kädenjälki on kiitettävää! Kojonkoski-Rännäli (1995) puoltaa myös tämän asian puolesta puhuessaan siitä, että käsitöissä mennään pelkän tekemisen yläpuolelle, kun ajatellaan etukäteen lopputuotosta (mielikuva) ja työn suorittamista. Kojonkoski-Rännäli korostaa myös lopputuotosta konkreettisena esineenä, jossa näkyy tekijänsä kädenjälki ja se voi olla palkitseva tekijälleen. Tähän lopputuostosta palkitsevaan kulttuuriin olemme kasvaneet ja tästä syystä itsekin koen epäonnistuvani, jos työni ei olekaan mielikuvani kaltainen. Upeaa olisi jos pääsisimme siitä ajatuksesta pikku hiljaa eroon!
Kysymyksesi konkreettisista esimerkeistä tuntuu näin äkkiseltään hankalalta. Ideatasolla on aina helpompi ratsastaa, mutta miten oikeasti toteutamme tätä itse opettajina? Kuinka saada lapset tosissaan uskomaan omiin taitoihinsa ja kuinka kasvatamme heistä omaa toimintaansa reflektoivia aikuisia? Itse uskon, ja pohjaan tämän myös omiin kokemuksiini, että puhumalla omaa oppimiskäsitystään oppilaille auki, saavutetaan paljon. Käsitöiden tekemisessä olisi mielestäni hyvä, jos työtä valokuvattaisiin tietyn väliajoin. Näin prosessi jäisi näkyväksi ja kyseisiin hetkiin olisi helppo palata. Ehkäpä käyttämämme Vojon tapainen sovellus olisi tässä hyvä, kun kuvan lisäksi voisi jättää merkin myös siitä miltä kyseisellä hetkellä on tuntunut ja mitä ajatuksia se on herättänyt. Näin prosessi olisi myös opettajalle näkyvä.
-Erika"
"Mielestäni innostuksen syttyminen vaatii ehdottomasti sen, että todellakin käännämme katseemme pois lopputuotoksesta. Uskon, että innostus ja prosessin merkityksen näkyväksi tuominen voisi löytyä taidekasvatuksen sosiaalisesta ja vuorovaikutuksellisesta ulottuvuudesta. Lallan mainitsema näyttäyminen on osa tätä ulottuvuutta. Karppinen (2005) nostaa tästä ulottuvuudesta esiin myös kollektiivisen tiedon muodostuksen, yhteisön jäseneksi liittymisen ja sen jäsenenä olemisen sekä aktiivisen kansalaisuuden. Peräänkuuluttaisin siis yhteisöllisyyttä käsityön opetukseen!
Sen sijaan, että jokainen oppilas väkertäisi omaa työtään ja viettäisi puolet oppitunnista jonottomalla opettajan apua, voisi tunnilla päästä myös yhteisen tekemisen makuun! Kuinka käsityötunnille saataisiin muodostettua Lallan käsityöblogin kaltainen ajatuksia ja ideoita vaihtava yhteisö, joka taklaisi eteen tulevia haasteita yhteisvoimin? Voisiko käsityönopetuksessa hyödyntää jonkinlaisia kotiryhmiä? Voisiko prossekirjoittamisen ajatusta ja siihen liittyviä tehtäviä muokata käsityöhön sopiviksi? Voisiko oppilaat sitouttaa yhteisen lopputuotoksen totetuttamiseen, jossa jokaisen panosta tarvitaan?
Edellä ideoimieni ajatusten haasteeksi nousee se, että käsityötaitojen kehittäminen vaatii paljon harjoittamista ja toistoa. Karppinen (2005) ja Uusikylä (Karppisen 2005, mukaan) toteavat, että luova toiminta vaatii tiettyjen perustaitojen ja -tietojen hankkimista. On tärkeää, että tämä välttämätön taitojen harjaannuttaminen, ja sen haasteellisuus, eivät vie intoa oppimisesta!
-Anni"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti