perjantai 12. huhtikuuta 2013

Hengähdystauko – kurkistus olan yli menneeseen ja innokas ote tulevaan!



Keskiviikkona keskustelimme ryhmänä mitä olemme tähän asti saavuttaneet ja mihin olemme olleet tyytyväisiä. Tärkeää on tietenkin tarkastella sitä mitä on jo opittu, mutta yhtä tärkeää on myös pohtia sitä mitä meiltä on jäänyt oppimatta. Näitä molempia näkökulmia pysähdyimme keskiviikkona pohtimaan. 

Pohdintojen tuloksena totesimme, että tärkeää kaikessa oppimisessa on aina haastaa omaa, sekä ryhmän, ajattelua kysymällä miksi. Kuten Susanna aikaisemmin kirjoitti, meidän ryhmällä on paljon hiljaista tietoa, jota emme aina välttämättä osaa pukea sanoiksi. Ehkä tämä olisi meille hyvä tapa opetella sanoittamaan oppimaamme ja haastamaan ajatuksiamme. Saisimmeko sitä kautta välitettyä paremmin ulkopuolisille oppimisprosessiamme? Välillä voi myös pohtia onko tarpeen väkisin tuoda opittu näkyväksi vai voimmeko tyytyä siihen, että itse tiedämme kuinka paljon olemme oppineet? Nämä ovat kysymyksiä jotka ovat nousseet keskusteluissamme useasti esille.

Tämän ilmiöprojektin tiimoilta vietämme monta tuntia yhdessä päivittäin. Olemme hyvin ryhmäytynyt ja vahva ryhmä ja meillä on kunnioitus ja luottamus toisiamme kohtaan. Varmaankin tästä syystä pystyimme toteamaan, että on aika nousta taas yksi taso ylemmäs. Päätimme ruveta tietoisesti haastamaan toisiamme perustelemaan tarkemmin kantojamme ja päätimme antaa tämän ”painostamisen” (jos siihen on tarvetta) puheenjohtajan tehtäväksi. Kun asiasta on etukäteen sovittu, se ei tule kenellekään yllätyksenä. Tällä tavoin puolistrukturoituina harjoituksina pääsemme jokainen turvallisessa ympäristössä harjoittelemaan itsemme sekä toistemme haastamista. Samalla tulemme varmaan vielä paremmin harjoittaneeksi rakentavia väittelytaitoja. 


Nyt on aika viikonlopun ja rentoutumisen. Maanantaina jatkamme taas uutta ilmiömäistä viikoa kohden!

t. Erika

torstai 11. huhtikuuta 2013

Artikkelien aarteita



Maanantain ja tiistain tapaamisissa pureuduimme jo lukemaamme kirjallisuuteen. Kaikille yhteisenä artikkelina luimme Sami Paavolan, Lasse Lipposen ja Kai Hakkaraisen Models of Innovative Knowledge Communities and Three Metaphors of Learning, joka esitteli meille kolme erilaista teoriaa oppimisesta tiedon rakentamisena.

Päädyimme käsittelemään artikkelia perinteisesti keskustellen koko porukalla. Kymmenen hengen kanssa artikkelin purkaminen keskustellen voi herkästi muuttua raskaaksi, ja niin kävi tällä kertaa, kun artikkelin kieli tuntui aiheuttaneen ryhmäämme vaihtelevia tapoja ymmärtää tekstin sanomaa. Yhteinen kirjallisuus on tärkää pureskella yhdessä, mutta ehkä ryhmämme voisi vielä löytää siihen jonkin mielekkäämmän menetelmän?

Artikkelia purkaessa peilasimme teorioita koko ilmiöprosessiimme. Pohdimme, mitä jo ennestään tiesimme oppimisesta ja miten artikkeli syvensi tai laajensi ymmärrystämme. Etsimme keskusteluissa oman ryhmämme toiminnasta esimerkkejä, jotka hyvin konkretisoivat artikkelin teorioita.

Lopuksi flingailimme artikkelista ja keskusteluista herääviä keksimisen edellytyksiä. Tuotoksena syntyi alla oleva kuva.



Yksi erityistä keskustelua herättävä aihe oli hiljaisen tiedon näkyväksi tuominen, joka nousi erään tiedon luomisen teorian neljästä vaiheesta

Pohdimme, kuinka puolitoista vuotta yhdessä opiskeleminen on kehittänyt ryhmällemme paljon omaa Nosteen hiljaista tietoa. Jos ulkopuolinen seuraisi kärpäsenä katossa ryhmämme keskusteluja, osa keskusteluista jäisi varmasti ymmärtämättä. Ryhmällämme on paljon yhteisiä ajatuksia ja asioita, joita ei välttämättä koskaan pueta sanoiksi, mutta jotka muun muassa sujuvoittavat toimintaamme.

Päädyin pohtimaan tätä kirjoittaessa asiaa vielä pidemmellä. On hyvin vaikeaa kirjoittaa ryhmämme kokemuksia ja ajatuksia tästä keksimisen oppimisprosessista auki niin, että te lukijat ymmärtäisitte kaiken. Toivottavasti edes suurin osa ajattelumme kehittymisestä ja tutkimusmatkamme oivalluksista välittyy sinne ruudun toiselle puolelle. :)




Tiistaina vaihdoimme kirjallisuuden käsittelyn menetelmää. Olimme lukeneet pareittain eri artikkeleita, joista parit toivat koko ryhmälle niiden parhaat "helmet", joita olivat muut muassa:

Tunteet vaikuttavat oppimiseen ja keksimiseen.
Dynaamiset yhteisöt luovat dynaamista tietoa.
Yhdessä opittu ja koettu asia sisäistetään tehokkaammin.
Oppimisen edellytyksenä on yksilöiden antama arvo oppimiselle.
Ryhmän sisäinen toimiva vuorovaikutus ja toisten kunnioittaminen ovat luovuuden edellyksiä.


Keskustelimme siitä, mitä artikkelit antavat ilmiöömme: kuinka ne syventävät ymmärrystä keksimisestä ja sen edellytyksistä. Keskustelu laajeni ja linkittyi syvälle koulumaailmaan asti ja puhuimme opettajan asemasta, vallasta, vastuusta sekä oppilaiden antamasta arvosta oppimiselle ja jopa tulevasta opetussuunnitelmasta.


Kiteytyksenä loppuun haluan vielä sanoa, että tieteellinen kirjallisuus ei missään nimessä ole ryhmämme suosikki tapa oppia uusia asioita ja näkökulmia, mutta niiden teoriat linkitettynä ja sovellettuna arkimaailmamme esimerkkeihin antavat ehdottomasti uutta ja tarpeellista perspektiiviä ilmiöömme.

t. Susanna

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Vaahtokarkkeja ja spagettia - The Marshmallow Challenge



Ilmiömme alussa sain mahdollisuuden vetää ryhmällemme Tom Wujeckin kehittämän harjoituksen, joka kulkee nimellä The Marshmallow Challenge. Tom Wujeckin mielestä harjoitus on loistava tapa parantaa tiimien tehokkuutta, auttaa heitä keksimään uusia raikkaita ideoita sekä saada ryhmä innovoimaan uudella tavalla. Olen itse saanut osallistua harjoitukseen aikasemmin ja nyt halusin jakaa saman kokemuksen myös muillekin Nostelaisille. Jaoin siis ryhmämme kahteen joukkueeseen ja kahteen eri tilaan toteuttamaan tehtävää.

Harjoituksen ideana on, että sille asetetaan tietyt rajat, joiden sisällä ryhmä voi keksiä ja innovoida oman ratkaisunsa. Jokainen tiimi saa itselleen 20 kpl spagettia, kerän lankaa, teippiä sekä yhden vaahtokarkin. Aikaa joukkueelle annetaan 18 minuuttia. Tässä ajassa ja ko. materiaaleja käyttäen joukkueen tulee rakentaa mahdollisimman korkea rakennelma. Rakennelman tulee olla myös tarpeeksi vahva, jotta vaahtokarkin voi asettaa pysymään rakennelman päälle.

Harjoitus sai aikaan sen, mitä uskoinkin tapahtuvan. Pienryhmissä nousi esiin erilaisia rooleja ja molemmat ryhmät toteuttivat harjoituksen omalla tavallaan. Rakennelmistakin syntyi täysin erilaiset. Tehtävän lopuksi pysähdyimme miettimään miten kukin oli toiminut. Mielenkiintoista oli huomata, että jotkut olivat valmiita tehtävän alussa luovuttamaan kokonaan ja ottivat ns. passiivisemman roolin. Mutta kun aika läheni loppuaan alkoi passiivisempienkin äänenpaino nousta ja innostus kasvaa. Tietenkin osa otti myös ns. "johtajan" roolin, jotta homma saataisiin kasaan. Joku taisi kuvailla omaa rooliaan innostuneeksi huutajaksi. Omasta näkökulmastani tärkeintä ei ole se pysyykö rakennelma lopussa kasassa tai kenen rakennelma on korkein, vaan se, että jokainen kokee saavansa olla osa ryhmää ja vaikuttaa lopputulokseen. Sitä kautta onnistumisen kokemuskin varmasti tulee.

Tehtävässä parasta on se, että jokaisen panosta tarvitaan, sillä spagetit ovat heikkoja ja rakentaessa tarvitaan kaikkia saatavilla olevia käsipareja. Kun aikaa oli jäljellä vain enää muutama minuutti, roolit korostuivat entisestään ja molempien joukkueiden rakennelmat olivat hienot ja korkeat, mutta lopussa kun kaikki tiimiläiset irrottivat kätensä, romahti rakennelmakin. Intensiivinen 18 minuuttinen loppui naurun pyrähdyksiin ja huudahduksiin!


Lopuksi pohjustin harjoituksen lyhyellä videolla, joka avaa Tom Wujeckin ajatusta hieman enemmän. Meidän mielestämme ei tietenkään ollut kovinkaan yllättävää, että kaikista Wujeckin testaamista ryhmistä, lapset olivat ne, jotka hallitsivat tämän lajin melkein parhaiten! :)

Itse voisin mielelläni käyttää tätä harjoitusta koulussa lasten kanssa. Lapsille voisi mahdollisesti jakaa etukäteen tiettyjä rooleja, jotta varmistettaisiin, että jokainen saa osallistua. Rooleja voisi olla mm. kellon tarkkailija, joku joka vahtii, että kaikki saavat sanoa jotain tai jonkun vastuulla voisi olla rakennelman vahvuus ja kestävyys. Tällä tavoin lapset pääsisivät harjoittelemaan vuorovaikutustaitojaan sekä innostumaan innovoimisesta!

t. Erika

ps.lisätietoa harjoituksesta: http://marshmallowchallenge.com/Welcome.html

Improvisaatio on vapaata pudotusta turvallisissa olosuhteissa


Ilmiöprosessimme alussa pohdimme erilaisia keksimisen lajeja ja totesimme, että improvisaatiokin on eräänlaista keksimistä. Laji on siitä erityinen, että siinä keksiminen tapahtuu erittäin nopeasti, jopa sekunnissa. Ryhmämme onneksi yhdellä meistä oli eväitä toteuttaa improvisaatiotuokio muille ryhmäläisille. Improvisaatioharjoitukset saivat kaikki nauramaan ja rentoutumaan ja luulen, että hetkeksi jokainen taisi unohtaa kaiken muun luokan ulkopuolisen elämän!

Katri (improvisaation vetäjä) aloitti tunnin orientoimalla meitä muutamalla videoklipillä Youtubesta. Muutamia naurun pyrähdyksiä saimme kuulla jo näitä Vedetään hatusta- sarjan klippejä katsoessamme.

Kun jokainen oli saatu orientoitumaan improvisaation maailmaan, aloitimme harjoitukset. Ensimmäinen harjoitus toteutettiin pareittain. Leikin nimi oli peilileikki, jossa piti seurata oman parin liikkeitä. Harjoitus rauhoitti ajatukset ja lämmitti meidät toimintaan. 

Sitten seurasi, omasta mielestäni, tunnin parasta antia! Katri veti meille rytmiharjoituksen opettamallaan lorulla, jonka sanat menevät seuraavasti:
Mä sanon boom! Mä sanon boom, chaka!
Mä sanon boom, chakaraka, chakaraka, chakaraka, chakajee!

Tarkoituksena oli toistaa ko. runoa ja keksiä monia erilaisia tapoja toistaa loru. Me keksimme toistaa sen mm. hiljaa, huutaen, iloisesti, vihaisesti, joogaten, kyykäten, toisiamme käsistä pitäen sekä äänettömästi. Alkuun ujostelimme vaikean lorun toistamista ilman ohjaajan tukea, mutta mitä pidemmälle pääsimme ja mitä hullummiksi ideat syntyivät, sitä herkemmin jokainen halusi kertoa oman ideansa. Harjoituksen edetessä kasvoi myös luottamus siihen, että jokainen uskalsi heittäytyä mukaan leikkiin. Tämä oli harjoitus, jonka ainakin itse voisin siirtää ihan tällaisenaan luokkahuoneeseen.

Tunnilla improvisoimme myös yhden koiranäytelmän sekä kuvittelimme olevamme popcorneja paistinpannulla. Leikkimielisyyttä ei siis tältä tunnilta puuttunut lainkaan!

Improvisaatiota purkaessamme totesimme, että harjoitukset onnistuivat niin hyvin, koska ilmapiiri oli luottavainen ja se antoi kaikille mahdollisuuden osallistua. Lisäksi osaava vetäjä tuki harjoituksia tarvittavasti, jolloin kukaan ei joutunut esiintymään ja heittäytymään yksin muiden edessä.


Olemme pohtineet paljon keksimisen edellytyksiä monesta eri näkökulmasta. Improvisaatiossa, kuten muussakin keksimisessä, tarvitaan tiettyjä rajoja, jotta homma onnistuu. Näissä harjoituksissa rajoina toimi mm. rytmi tai näytelmärunko.

Improvisaatio toi keveyttä ja iloa meidän päivään, mutta samalla opimme jotain uutta keksimisestä ja sen eri muodoista.

t.Erika