tiistai 30. huhtikuuta 2013

Susannan 3D

Innostumisesta ahditukseen ja takaisin

3D projektin alkua kuvaa minun kohdalla innostus, energisyys ja halu oppia uutta. Aiheemme "mitä kaipaisin kaupunkiin" oli mielestäni loistava!

Olisin halunnut ideointi vaiheessa kiertää enemmän kaupungissa ja havainnoida ympäristöä, mutta valitettavasti varpaan murtuminen ja kainalosauvat lukitsivat minut tiukasti neljän seinän sisälle. Lisäksi kalenteri tuntui olevan hyvin täysi, joten ehdin turhan harvoin 3D ideaani pohtia. Hetkinä jolloin pysähdyin asiaa miettimään, ideoita sateli mieleeni. Ideoilta puuttui kuitenkin tavoitteellisuus. Kaikkea kivaa kaipasin, mutta toisaalta sitä kaikkea jo kaupungista löytyi. Odottelin eureka hetkeä ja innotuminen tuntui muuttuvan jo hieman ahdistukseen: huomasin, että paikallaan pyöriminen ei oikein sovi minulle.




Jossain vaiheessa prosessia päädyin yhteen mieleeni putkahtaneeseen ajatukseen: Helsingistä puuttuu vuori. Tämä idea nosti innostustani! Lumilautailu on itselläni hyvin lähellä sydäntä, ja tammikuun matka Ranskan Alpeille oli vielä lämpimänä mielessä. Lähellä oleva, halpa ja kuitenkin iso laskettelukeskus olisi huikea Helsinkiin. 

Eräällä ryhmäkerralla sain opiskelukaverilta Katrilta prosessia edistävän vinkin: voisin miettiä, mihin ongelmaan tai oikeaan tarpeeseen keksintöni vastaa? Samaa korostivat viikkoa myöhemmin insinöörit Vaisalassa. Lisäksi satuin astelemaan Helsingin rautatieaseman ohi ja huomasin sen edustan pyörätelineet. Tuulahdus viime kesästä palasi mieleeni. Itse kesäisin aktiivisena pyöräilijänä muistin sen tunteeen, kun telineet pursuavat pyöriä, eikä vapaata paikkaa löydy mistään. Projektini idea muuttui täysin, mutta sai vihdoin tarkoituksen: Helsinki tarvitsee kunnollisia polkupyörien säilytyspaikkoja.

Vapaa-ajalla juttelin erään kaverini kanssa projektista ja hän vinkkasi netistä löytyvän loistavan espanjalaisen ratkaisu ongelmaani. Biceberg oli juuri sitä mitä itsekin olin ajatuksissan pohtinut, mutta minkä olin luullut mahdottomaksi! Maanalainen, automaattinen, turvallinen ja nopea sirukortilla toimiva robottiparkki polkupyörille. Tätä päätin lähteä kehittelemään!


 
 
 
Kuviksen didaktikan kerralla tein pahvista kuumaliiman avustuksella pienoismallin maanalaisen pyöräparkkini maanpäällisestä osuudesta. Tuosta kopista siis aukea ovi, pyörä asetetaan koppiin ja automaatti kuljettaa sen maanalle säilytykseen. Käyttäjällä olisi oma sirukortti, jonka avulla pyöräilijä saisi oman pyöränsä takaisin.

Jäin pohtimaan, miten pyöräparkin maan päällisen "kopin" seiniä voisi hyödyntää? Voisiko siinä olla jotain helsinkiläistä taidetta? Lasten piirroksia, graffitteja, vaihtuvia runoja tai laulunsanoja? Tai ehkä televisio tai iso plasma ruutu, jossa pyörisi jokin video?



Netissä surffaillessa törmäsin myös Helsingin kaupungin polkupyörien pysäköinnin kehittämissuunnitelmaan. Helsingissä todella siis suunnitellaan juuri nyt pyörien säilytyksen edistämistä, joten ideani todella on täällä ajankohtainen. Jään innolla seuraamaan kuinka kyseinen kehittämissuunnitelma etenee.

Valitettavasti aikataulullisista syistä en tämän valmiimmaksi ehdotukseksi projektissani päässyt. Tästä huolimatta koin tämän prosessin antoisaksi: opin paljon etenkin siitä, kuinka ideointi tarvitsee aikaa, herättelyä sekä välillä toisten ihmisten vinkkejä ja kyseenalaistamista. Pohdimmekin ryhmän kanssa, olisiko sittenkin ollut antoismpaa tehdä tämä pienryhmätöinä? Lisäksi huomasin, että nautin itse suunnittelemisesta ja käsillä tekemisestä, mutta olen vain vähän liian-täysillä tai ei-ollenkaan ihminen: olisin tarvinut selkeästi enemmän aikaa projektiin.

Prosessin lopussa mietin, kuinka "Mitä kaipaat kaupunkiisi" -tehtävä soveltuisi alakouluun. Se herättelee havainnoimaan lähiympäristöä ja omaa suhdetta siihen. Se saattaa innostaa tutkimaan, voiko oman kaupungin asioihin ja suunnitteluun vaikuttaa, ja näin herätellä aktiviisista kansalaisuutta. Pohdittavaa tehtävän kohdalla on kuitenkin myös paljon, kuten onko se itsessään riittävän movioiva ja innostava lapsille, tai olisiko se pari- tai ryhmätyönä parempi?

t. Susanna

Aikuisten leikkipuisto - Erikan pohdintoja 3D-projektista

Kurssimme alussa olin innoissani siitä, että päätimme jokainen ottaa vastuullemme oman henkilökohtaisen projektin. Silloin minä, eikä varmaankaan muutkaan, ymmärtäneet mitä tuo projekti vaatisi onnistuakseen. Omassa projektissani pystyn erottamaan kolme vaihetta: 1) innostunut suunnittelu ja ideointi, 2) odottava ja pysähtynyt vaihe ja 3) myöntyminen/luovutus.

Alointin projektin innoissani ja maalasin mielessäni hienoja mielikuvia siitä, kuinka toteutan projektini konkreettisesti. Haaveilin myös siitä, että tälläinen puisto todellisuudessa olisi mahdollinen ja kaipaan sitä todellakin omaan kaupunkiini. Innostunut ideointi muuttui parin viikon sisällä vaiheeksi, jossa en aktiivisesti kerennyt tehdä mitään projektin eteen. Minulta puuttui melko tärkeä edellytys, aika. Ylimääräistä aikaa minulla ei ollut ja olin syvällä ilmiössämme ja ryhmäprosessissamme. Nyt kurssimme loppupuolella heräsin huomaamaan, että jostain olisi sitä aikaa kuitenkin otettava ja rupesin miettimään tosissani projektiani. En enää löytänyt samaa innostusta mitä minulla oli projektin alussa. Olin väsynyt enkä pystynyt näissä puitteissa toteuttamaan mitään alkuperäisiä suunnitelmiani. Myönsin siis itselleni, että on aika luovuttaa tämän projektin osalta.

Kurssin aikana olen oppinut uutta etenkin käsityön ja kuvataiteen oppiaineista. Ne ovat aikaisemmin olleet minulle hiukan vieraita. Oivalsin, että minulle on tärkeää, että käsillä tekemäni asiat ovat hyödylliä käyttöesineitä. Se motivoi minua käsitöissä ja kuvataiteessa. Tästä syystä en enää löytänyt motivaatiota enkä merkityksiä toteuttaa omaa 3D-malliani, sillä tiesin siitä syntyvän vain "jätettä".Lisäksi haasteensa loi se, että en ole harjaantunut tekemään käsitöitä enkä ilmaise itseäni kuvataiteen keinoin, joten taitoja ei ollut valmiina. Toki saimme tutustua erilaisiin materiaaleihin ja menetelmiin, mutta olisin kaivannut tarkemmat rajat ja enemmän tukea, jotta luova prosessini olisi onnistunut. Projekti kuitenkin opetti minulle paljon, siitä mitä vaaditaan, jotta luovaprosessi käynnistyy ja kuinka se on mahdollista viedä loppuun asti. Toivon, että onnistun tukemaan tulevia oppilaitani paremmin tämän omakohtaisen kokemuksen pohjalta.



 

Eetun 3D-projekti - Valotaulu

Helsinki on mielestäni sopivan pohjoinen kaupunki, mutta minäkin kaipaan lisää valoa katukuvaan talvisaikaan. Pelkkä D-vitamiinilisä ei auta pimeästä vuodenajasta selviytyminen, vaan voidakseen hyvin, ihminen tarvitsee lisäksi kirkasta valoa.


Tulkoon valkeus


Ideanpoikanen mainostaulujen hyödyntämiseen kirkasvalohoidossa sai alkunsa viime marraskuussa, kun vastaani tuli eräänä harmaana aamuna H&M:n hemaiseva alusvaatemalli. Syystä tai toisesta valomainos vuoti melko kirkasta valoa ympäristöönsä. Tästä valoilmiöstä innostuneena aloin haaveilla valomainostaulujen valjastamista kirkasvalotauluiksi julkisen liikenteen pysäkeille ja muihin vilkkaisiin risteyskohtiin.

Tämäkin idea sai alkunsa H&M:n provosoivasta alusvaatemallista.
Vasemmalle alkuperäinen kuva ja oikealla valotauluksi muokattu versio.


Täydellinen koirapuisto - Annan 3D-projekti

Suunnittelu ja ideointi

Keksimisprosessini lähti muiden tapaan liikkeelle kysymyksestä: "Mitä kaipaan kaupunkiini?" Monilla tähän liittyvä pohdinta kesti kauankin ja aluksi kuvittelin, että minullakin menisi siihen aikaa, mutta keksinkin idean välittömästi. Olimme nimittäin juuri ystävieni kanssa puhuneet siitä, että Maunulaan pitäisi tulla parempi koirapuisto. Kuvataiteen didaktikkomme antoi minulle avuksi myös kysymyksen siitä, miten perustelen tätä tarvetta - miksei nykyiset koirapuistot riitä? Tämän kysymyksen pohjalta kävin keskuselua muiden koirapuistoilijoiden kanssa. Suurin osa oli sitä mieltä, että nykyiset alueen koirapuistot (joita on kolme) ovat liian pieniä ja virikkeettömiä. Myös koirille tarkoitettua uimapaikkaa toivottiin, sellainen kun on esimerkiksi Helsingin suurimmassa koirapuistossa Rajasaaressa. Monen mukaan puistossa voisi olla myös puita, kiviä ja vaihtelevaa maastoa - pujottelu ja vaikeassa maastossa kulkeminen tekee hyvää koirien lihaksistolle ja nivelille. Myöskin liian laakea, avoin alue herkistää koirat keskinäisille kahnauksille ja laukaisee monessa paimennusvietin. Puistoon toivottiin myös mm. tarpeeksi korkeita aitoja, valaistusta ja joitain turvallisia agilityesteitä, kuten putkea ja keppejä.

Seuraavaksi lähdinkin pohtimaan, minne tällainen täydellinen koirapuisto voisi sijoittua. Kuulin parilta koirapuistoilevalta tuttavaltani, että he käyttävät usein koiriaan leikkimässä ja uimassa erään oja-alueen tuntumassa. Tunnen paikan, ja se olisi tosiaan hyvä paikka puistolle, sillä siinä olisi uimapaikka koirille ja sen tuntumassa laajalti metsää. Se olisi myös hyvien kulkuyhteyksien varrella. Kuvataiteen didaktikkomme esittämä apukysymys kuitenkin sai minut miettimään asiaa tarkemmin. Hän nimittäin pyysi pohtimaan, olisiko suunnitelma oikeasti toteutettavissa. Paikka, jota olin alkuun miettinyt, sijoittui Maunulan luontopolun varrelle. Siihen ei siis varmastikaan voisi todellisuudessa koirapuistoa toteuttaa.

Itse käymme koirani kanssa Maunulan metsäisessä koirapuistossa, joka on mielestäni alueen paras, mutta kuitenkin monella tapaa puutteellinen. Siellä ei ole valaistusta ja se voisi olla isompi. Aidatkin ovat joiltain kohti liian matalat. Puiston takana on kuitenkin laajalti metsää, jossa käy ainoastaan koiran ulkoiluttajat. Miksei siis puistoa voisi laajentaa sinne? Tätä moni tuntemani koirapuistoilija onkin ehdottanut. Päätin, että hyvä paikka täydelliselle koirapuistolle olisi siellä.

Luonnostelu

Loppujen lopuksi luonnostelin työtäni melko vähän. Tämä johtuu ehkä siitä, että idea oli jatkuvasti niin selkeä mielessäni, joten en tavallaan kaivannut luonnostelun tuomaa tukea suunnitteluprosessiin. Otin kuitenkin suunnittelun alkuvaiheessa valokuvia siitä ympäristöstä, johon koirapuistoni haluaisin. Otin kuvia myös yksityiskohdista - aidoista, puista, penkistä jne. Tämä helpotti minua muistamaan, mitä puutteita nykyisessä puistossa on. Lisäksi luonnostelin puiston sijaintia ja laajuutta asemakaavaan piirtämällä. Piirsin myös itseäni rajoittamatta koirapuiston siten, miten se mielikuviani vastasi. Nämä luonnostelun tavat auttoivat minua kirkastamaan suunnitelmaa ja muistamaan, mitä mielessäni liikkui.


Konkreettisen mallin työstäminen

Konkreettista mallia lähdin rakentamaan luonnosten pohjalta. Halusin rakentaa tavallaan pienoismallin koirapuistosta. Materiaalit olivat niitä, joita löysin kotoa ja pihalta valmiiksi. Näitä olivat mm. pahvi, eriväriset huopatilkut, teippi, kivet, havut ja kepit. Mallinnuksen pohjaksi löysin kotoa isohkon puulevyn, jonka päälle aloin hiljalleen rakentaa puistoani.

Ensimmäiseksi rakensin mallinnukseen maaperän, eli ruohikon, hiekka-alueen ja uimapaikan. Nämä leikkasin erivärisistä huopatilkuista ja teippasin puulevyyn kiinni. Sen jälkeen reunustin alueen "aidalla" eli pahvista leikatuilla siivuilla. Nyt puiston pohja oli mielestäni valmis. Tämän jälkeen aloin yksitellen väsätä pahvista ja teipistä erilaisia tarvikkeita puistoon - roskalaatikko, agilityesteet ja ihmisille tarkoitettu penkki olivat tällaisia. Ulkoa keräsin kiviä sekä kepin pätkiä ja havuja esittämään puita. Puistossa olevaa valaistusta varten leikkasin paperista ympyröitä, jotka maalasin keltaisiksi ja teippasin ne aidan nurkkiin kiinni. Valaistus olisi tällä tavoin kiinni aidassa. 

Tässä tilassa koirapuistomallinnukseni oli pitkän aikaa. Mielestäni se oli valmis. Kuitenkin jonkin ajan kuluttua muistin yhtäkkiä, että olin halunnut maastosta vaihtelevaa, vaikka nyt se mallinnuksesani näyttäytyi tasaisena. Niinpä tein sanomalehtitolloista "täytettä" huopatilkkujen alle, jotta maa näyttäisi epätasaisemmalta. Reunat teippasin huolellisesti kiinni puulevyyn.




T: Anna

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Riikan 3D- projekti - pelaajan olohuone

Idea
Ideointipäivän seuraamuksena keksin 3D -projektini idean: Pelaajan olohuone, paikka missä voidaan pelata yhdessä ja erikseen erityisesti tietokoneilla, missä katsottaisiin yhdessä ammattipelaajien matseja, missä kenties voisi pelata myös muuntyypisiä, esim. kortti- ja lautapelejä. Olisi hienoa jos sen yhteydessä olisi myös terveellisen ja maistuvan ruoan ravintola, josta saisi hyvää ja hyvää tekevää ruokaa kohtuuhintaan.

Tehtävä
Ideani kehittyi ylipäätään hyvinvointia ruokkivaksi pelaajan ympäristöksi, sillä pelikulttuurissa on edelleen sen alakulttuuriasemasta peräisin olevia tapoja, kuten roskaruoan ja energiajuomien suuri kulutus ja pimeissä luolissa pelaaminen, jotka eivät palvele aktiivipelaamista tai varsinkaan kilpailullista pelaamista.

Projektityöni
Varsinaisena toteutettavana työnäni oli pelaajan olohuoneen konseptisuunnitelma. Mietin, mitä elementtejä se sisältää, mitä ovat pelaajan olohuoneen essentiaalit ja mikä olisi arkkitehtuurisesti toimiva suunnittelu essentiasleista. Konseptisuunnitelmaan mietin myös, miten pelaajan olohuone olisi mahdollista toteuttaa, jossa käytännön mahdollisuudet ovat kunnallinen palvelu (vrt. nuorisotila, kirjasto, syrjäytymistä ehkäisevä toiminta) tai kaupallinen palvelu (internetkahvila, pelikauppa) joissa kummassakin on omat hyvät puolensa ja omat ongelmansa.

Työni oppiaineiden sisältöalueilla ja integrointi
3D- työni sijoittuu kuvataiteen sisältöalueille Arkkitehtuuri ja muotoilu(/ympäristöestetiikka) sekä Media ja kuvaviestintä. Haasteenani on arkkitehtuurinen suunnittelu, mutta myös suunnitelman havainnollistus.
Maantieteen osalta keskeisessä asemassa ovat tilan ja paikan käsite, ja jotta olohuoneesta tulee elävä, ovat sijainti, lähiympäristöön sopiminen ja vuorovaikutuksellisuus lähiympätistön kanssa olennaista. On myös maantieteellinen haaste, miten tällaisesta tilasta saa aidosti julkisen ja avoimen, mutta myös intiimin ja kodinomaisen; kyseessä oman paikan problematiikka.
Työni ei varsinaisesti kuulu käsityön sisältöalueille, mutta voin ehkä hyödyntää myös käsityön osaamista suunnittelun osalta, lainaten kokonaisen käsityön prosessin suuntaviivoja omaan projektiini.


Suunnitteluni keskeisiä problematiikkoja eli tärkeää pohdittavaa:
Missä vaiheessa kuvataiteen ja maantieteen liukumaa sijaitsee työni?
Toteutuksen problematiikka (yritystoiminta vai julkinen raha)?
Suunnittelu arkkitehtuurisesti: Miltä näyttäisi pohjapiirros?



Sisustussuunnitelmallisia kysymyksiä ja pohdintoja:
Selkeän huoneen, pintamateriaalien ym kautta. Oikeaan tilaan, näytekappaleet. Sisustussuunnittelu. Värien valinta, ilmapiirin luominen? Mitä sinne tarvitsee? Miksi ihmiset istuvat yleensä tuolissa pöydän ääressä? Miten asetan tuolit ja pöydät? Vaikutus muuhun. Luonnonvalo, miten ei kaihtimet kiinni? Säkkituolit, köllöttely katsoen screenille.

Mitä kaikkea siellä voisi olla?
Kinetic, tanssipeli, smart, hienomotorinen ja laajempi motoriikka.

Mikä olisi asiakaskunta?
Asiakaskunnalla arvomaailma, yhdistävä tekijä?


Minkälaista henkeä tilaan haluaisin?
Ruokkiva, metsäinen, luonnonläheinen peli- ja sosiaalinen peliympäristö.


Taloudellinen puoli
Kuukausimaksu? Varattavat tietokoneet, joita saisi edullisemmin hetkessä? (tyhjien aikojen hyödyntäminen)
Toteutustapavaihtoehtoja: Hukkatilayritys, Sellon kirjasto -mallinen tietokoneympäristö kirjastossa, nuorisotila (joka olisi ajallisesti laajemmin käytössä kuin nuorisotalo Hapen Pelitalo), yritys


Ja kuinkas sitten kävikään...
Projekti on siinä mielessä ollut äärettömän mielenkiintoinen ja tärkeä ilmiöprojektini kannalta, sillä se on ollut se osanen mikä minulla on ollut aina mielessä ja mukana. Olen ideaa pohtinut, ideoinut ja suunnitellut, varsinkin kävellessäni yliopistolle ja sieltä pois. Osoittautui kuitenkin, että projekti vaatiii paljon tietoja esimerkiksi rahoituksesta, kaupunkien järjestelmistä nuorisotoimineen ja tukineen, puhumattakaan arkkitehtuurisesta ja sisustuksellisesta osaamisesta, että en yltänyt projektissani sille tasolle mille olisin toivonut - toteutuskelpoiseen suunnitelmaan.

Juhani Palmun galleriassa

Vierailimme Juhani Palmun galleriassa 18.4. Tässä muutamia poimintoja lukuisista ajatuksista, joita sain ja saimme tältä vierailulta.

Innostus ei katoa
Oli mielenkiintoista kuulla, miten Palmu kuvaili, että hän todella tekee taidetta innostuksella ja palolla. Hän koki tietynlaisen sisäisen pakon ohjaavan tekemistään, mutta ei allekirjoittanut mielikuvaa taiteesta tuskien taipalena. Hän sanoi, että jos taiteilijaelämä olisi vaikeaa ja tuskaa, olisi hän lopettanut jo ajat sitten. Motivaatio tekemiseen kumpuaa aidosta halusta tehdä, ja Palmu mainitsikin, ettei sellaista hetkeä oikeastaan tulekaan, ettei haluaisi tehdä työtään. Ellei sitten kyseessä ole väsymys ja tarve nukkua tai syödä. Taide on kuitenkin vakavaa työtä, ja asennoituminen siihen on tärkeää. Tärkeää on niin tekemisestä kuin lopputuloksestakin nauttiminen.

Märät pensselit säilyttävät herkkyyden
Palmu näki taitonsa pyhänä lahjana, joka on annettu, mutta puhui maalaamisessa tarvittavasta herkkyydestä, joka säilyy vain tekemisellä. Pohjalle tarvitaan ahkeraa harjoitusta, jotta taidot kehittyvät ja ja lahja säilyy ja kasvaa. Meille ryhmässämme on jäänyt elämään erityisesti Juhani Palmun toteamus siitä miten täytyy pitää pensselit märkinä ja paletti kunnossa, että herkkyys säilyy. Tauon jälkeen vauhtiin päästäkseen on aina pensseleitä ja paletteja puhdistettavana.

Tila ja ympäristö
Maalauksen kannalta kaikella on merkitys, ja toki sillä tavalla ympäristö vaikuttaa Palmunkin taiteeseen. Ihminen kuitenkin tarkkailee ympäristöään koko ajan. Hän ei kuitenkaan suoraan voi sanoa, mikä olisi vaikuttanut mihinkin teokseen, varsinaisesti tuonut "inspiraatiota" työhön, ellei työllä sitten ole tiettyä teemaa tai aihetta, kuten esimerkiksi vanhantestamentin kuvituksissa.

Olosuhteet ovat myös siinä mielessä tärkeät, että on paikka missä maalata, missä on tarpeeksi tilaa ja valoa ja muita fyysisiä välttämättömyyksiä.

Oma, pyhä, juuret
Palmu kertoi, että hänelle on tärkeää löytää omaan tekemiseensä se oma jokin, joka ei kopioidu. Se, mikä herättää jotakin. Omille juurilleen palaaminen on tärkeää. Monesti emme edes osaa arvostaa sitä aitoa ja omaamme, sillä se voi olla niin lähellä ja luonnollista.

Esimerkkinä Suomalaisille tutusta, mutta haitilaisille vieraasta riitistä Palmu kertoi meille seuraavan tarinan:
Haitilaiset kysyivät Palmulta shamanistisesta seremoniahuoneesta, jonne kaikki menivät yhdessä alasti. Kivijumala oli nurkassa, ja he miettivät, ennustetaanko vihreän puskan lehdistä. He ihmettelivät, onko Suomessa todella kalju presidentti joka tekee kaikki päätökset tässä shamanistisessa seremoniahuoneessa, ja miettivät mikä seremonia se on, missä kolme nuorta naista kylpevät ja menevät uimaan, ja ajattelivat, kun näkivät miesten menevän avantoon että "näillä täytyy olla todella pahoja henkiä".

Haitilla taas puolestaan on voodooseremonia, jota me pidämme kovinkin pelottavana ja eksoottisina, mutta se, mikä välittyy näistä erilaisista perinteistä, on pyhän kokemus. Myös maalaustaiteesta tulee usein pyhän kokemus, tietynlainen läsnäolon kokemus, joka sinällään on hyvin arvokasta, varsinkin, kun pyhän kokemusta ei arkielämässä tule kovin helposti.

Sosiaalisuus taiteessa
Keksimistä ja taidetta on erilaista, mutta Juhani Palmun mukaan hänen työnsä luonteeseen kuuluu tietyllä tapaa yksinäisyys. Varsinaisesti maalatessaan hänellä ei ole mielessä kohdeyleisöä. Sosiaalisuus kuitenkin tulee myöhemmin, teokset esille laittaessa. Se on palkinto, että muutkin tykkäävät maalauksesta.


Mistä tietää, että teos on valmis? 
Ikinä ei tiedä. Aina voisi vielä lisätä jotakin, pitää vain osata päättää, että tämä riittää. Uusissa teoksissa saattaa olla kuusikin kerrosta. Työhön ryhtyessä on jokin idea, mutta se kasvaa ja muuttuu tehdessä. Luonnosteltu teos ei jää sellaiseksi, vaan se aina muuttuu ja kehittyy.

Mitä luokanopettaja voi tehdä kuvataiteen edistämiseksi ja siihen innostamiseksi?
Suomessa on vielä lyhyt taidehistoria, eikä taidetta usein osteta kotiin. Siinä mielessä meillä on köyhä traditio, koskien sekä kirjallisuutta että maalaustaidetta. Läheskään kaikissa kodeissa ei ole taiteen mahdollisuutta, mutta luokanopettajana voi tehdä mahdolliseksi taiteeseen tutustumisen ja siitä nauttimaan oppimisen kaikille lapsille.

Opettajalla on tärkeä mahdollisuus tunnistaa jokaisen lapsen oma lahjakkuus. Kuvataiteellinen lahjakkuus on yksi sellaisista, joihin ei kovin helposti tule ehkä tuettua lasta, ja olipa kyse mistä lahjakkuudesta hyvänsä, ei kotiväki usein huomaa sitä. Opettaja ei yksin pysty tukemaan lahjakkuuden oppimista, sillä opettajalla ei kuitenkaan ole esimerkiksi kuvataidetta kuin tunti pari viikossa. Niinpä lapsen kehumisen lisäksi olisi tärkeä saada yhteys vanhempiin, ja rohkaista heitä viemään lapsensa harrastuksen pariin. Ainoa tapa kehittää lahjasta todellinen taito on systemaattinen harjoittelu, ja siinä olisikin tärkeää saada lapsi ohjauksen pariin esimerkiksi kansanopiston kurssille tai jonkun taiteilijan huomaan.


Kiitoksia äärettömän antoisasta vierailusta!

- Riikka

Katrin 3D-projekti - Täydellinen bussipysäkki

Prosessin kuvauksen voit lukea normaalilla tekstillä kirjoitetuista kappaleista, reflektoivampaa otetta löytyy kursiivilla merkitystä tekstistä. Kuvat saat suuremmiksi klikkaamalla.

Oma Mitä kaupungistani puuttuu -projekti kulkee nimellä ”Täydellinen bussipysäkki”. Ajatus lähti omista kokemuksistani, kun seisoin jälleen kerran maanantaiaamuna Pohjois-Espoossa vanhempieni kodin edessä rumalla, Espoolaisella bussipysäkillä (kuvassa). Bussi oli, jälleen kerran, vartin myöhässä. Mistä näkisin, missä bussi menee? Mitä pysäkin pitäisi tarjota minulle odotusajaksi? Mikä on ”minimibussipysäkki”, odottamispaikka, joka sisältää kaikkein välttämättömimmän?

Lähdin prosessissani liikkeelle minulle tutusta ympäristöstä sekä ongelmasta, jota olen ennenkin pohtinut. Näin varmistin, että minulla on aiheesta jo jonkinlaista pohjatietoa. Myöhemmin prosessissa tulin miettineeksi, otinko liiankin suppean aiheen, ja onko minulla siihen liikaa kosketuspintaa, kun tuntui, ettei ajatus lähtenytkään liitämään. Aiheeksi olisi siis voinut valita jonkin hieman vieraamman aiheen tai keksiä kokonaan uuden innovaation, jota kehittää.

Kysymykset mielessäni lähdin tutkailemaan erilaisia bussipysäkkejä. Värejä löytyi niin vihreää, punaista kuin läpinäkyvääkin, kokoja ja muotoja mitä erilaisempia, ja myös varustelut ja materiaalit vaihtelivat alueittain paljon. Ensimmäsieksi tulikin mieleen, että bussipysäkit voisivat pääkaupunkiseudulla saada yhteisen ilmeen ja värillään osoittaa vyöhykkeen, jolla sijaitsevat. Näin lippujen osto helpottuisi, ja väärinkäsitykset (ja ”väärinkäsitykset”) vähenisivät. Huomasin myös kierroksellani, että mitä monimutkaisempi näyttötaulu, sitä useammin se ei toimi. Siis yksinkertainen näyttötaulu ja laadukkaat, ilkivallalta suojatut infotaulut kunniaan!

Koska tuotokseni on jo olemassaolevan parantelua, tuntui tärkeältä käydä tutkimassa, miten ongelmaa on jo ratkottu, ja miten ratkaisut toimivat. Bussipysäkki on paikkana monella tapaa ongelmainen, paljon käytössä kuluva ja toisaalta myös otollinen ilkivallan kohde. Lasi on läpinäkyvä ja bussipysäkin käyttötarkoitukseen sopiva materiaali, mutta menee helposti rikki. Penkki tuo istumatilaa, mutta vie seisomatilaa. Mitä suljetumpi pysäkki, sitä vähemmän sen sisälle tuulee ja sataa, mutta sen huonommin sieltä näkee lähestyvän bussin. Ongelmia oli siis monia, ja ratkaisuja vielä enemmän. Näinpä aihe alkoi hieman levitä käsiin.

 

Päädyin tekemään kustakin kuvaamastani bussipysäkistä MyPopplets-ohjelmalla eräänlaisia miellekarttoja, joihin kirjoitin niiden hyviä ja huonoja puolia. Lisäksi listasin muita ominaisuuksia, joita unelmapysäkistäni kierroksella tuli mieleen:
Mainoksista enemmänkin sponsorointia, kuin tilan ostamista: piristyskriteerit!
Materiaalit kierrätyksestä, pysäkkien yhtenäisyys mallista ja väristä - mallin yksinkertaistaminen
Pelejä, kosketusnäyttöjä ja palauteruutuja pysäkkien seiniin vilkkaimmille paikoille - myös tykkäämismahdollisuus siihen kirjoitetuille/lähetetyille palautteille!
Jokaisen pysäkin seinään kiinteä mietelause
Pysäkin väri kuvaa vyöhykkeen - helpottaa lippujen ostoa
Istumapaikat mukavemmiksi, muotoiltuja penkkejä?
Pienempiä "koppeja", joita yhdistelemällä saisi rakennettua jokaisen pysäkin?


Pidän omassa prosessissani eräänlaista stormausvaihetta tärkeänä sen jälkeen, kun tietoa on kerrytetty. Saatu tieto pitäisi saada näkyväksi, ikään kuin nostettua pöydälle tarkasteltavaksi. Vain näin siitä saa koottua parhaat palat lopulliseen ideointiin.

Lopulta listasin ja piirsin kaikki parhaaksi katsomani ominaisuudet ja jalostin niistä täydellisen pysäkkini. Kokosin pysäkin kokoon käytetystä pahvista, paperista, liimasta ja jätskitikuista. Lisäksi liitin työhön selittävän lapun, joka osoittaa pienoismallin puutteet verrattuna oikeaan työhön.


Opin projektistani esimerkiksi seuraavia asioita:
• Materiaalien löytäminen voi olla vaikeaa, ja niiden käyttäminen vielä vaikeampaa. Pienoismallissa olisi tärkeää miettiä, miten siinä käytetty materiaali vastaa todellisuutta.
• Luovuus ja innovointi voi lähteä liikkeelle perusteellisesta pohjatyöstä ja uusista
näkökulmista tuttuun asiaan. Vanhankin keksinnön voi patentoida, jos sille kehittää aivan
uuden käyttötarkoituksen!
• Ympäristöään voi oppia havaitsemaan aivan uusilla tavoilla tällaisen projektin kautta. Kiinnitän paljon enemmän huomiota erilaisiin suunnitteluratkaisuihin, etenkin bussipysäkeissä, mutta myös muuten. Käyttöön tarkoitettu design ei ole koskaan itsestäänselvyys, vaan vaatii valtavasti työtä, ajattelua, kokeilua, epäonnistumista ja uudelleen yrittämistä.

- Katri

Annin kattopuutarhaprojekti

Minun vastaukseni kysymykseen, mitä kaipaan kaupunkiini, on kattopuutarhat. Unelmoin kaupungin viihtyvyyttä ja ilmanlaatua parantavista kattopuutarhoista, joissa kerrostalojen asukkaat voisivat pitää kasvimaata ja paistatella päivää.

Mielestäni koko prosessin mielekkäin vaihe oli alun ideointi. Ideointi oli hauskaa,vaikkakin haastavaa. Ideointia eivät vielä rajoittaneet omat kädentaidot (tai niiden puuttuminen) eivätkä materiaaliresurssit. Kuitenkin ns. tutkimuskysymyksemme "Mitä kaipaan kaupunkiini?" oli tarpeeksi rajaava.

Ideoinnin avuksi lähdin kuvaamaan lähiympäristöäni. Ohjeistus tuli kuvataiteen didaktikoltamme ja ajatus tuntui aluksi vieraalta enkä ymmärtänyt sen merkitystä. Valokuvaaminen osoittautui kuitenkin loistojutuksi ja koen, että konkreettinen kuvaustehtävä todella käynnisti henkilökohtaisen prosessini, vaikka olimmekin yhdessä Nosteen kanssa kokeilleet hyviä ideointimenetelmiä.
Alkuinnostustani siivitti myös mielestäni sopivan ipad-sovelluksen löytäminen, jonka avulla ideointi, luonnostelu ja prosessin kuvaaminen tuntui luontevalta.
 
 
 
 
Jossain vaiheessa idean eteenpäinkehittely unohtui yli viikoksi ja jäin ikäänkuin odottelemaan inspiraatiota. Ilmiön aikana on käynyt selväksi, kuinka suuri merkitys ahkeruudella ja työnteolla on luovissa keksimisprosesseissa. Tämä todentui myös henkilökohtaisessa prosessissani. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka omaa työtään oli mahdollista viedä eteenpäin, vaikka työhon ryhtyminen oli aluksi tuntunut todella vaikealta ja ideapankki tyhjältä. Luovuutta ei kannata jäädä odottelemaan! Joskus "hihat heilumaan" toimii myös!
 


Jo prosessin alussa päätin, että  käytettävän materiaalin tulee olla helposti saatavilla ja aloinkin kerätä käytettyjä maitotölkkejä. Yksi kuvataiteen didaktikkotapaamisten antoisimpia hetkiä olivatkin materiaalikokeilut, joissa pääsin vuoraamaan tölkkejäni kipsinauhalla. Kokemuksellisesta materiaalikokeilusta jäi vahva muistijälki ja aion ehdottomasti hyödyntää kyseisiä materiaaleja työssäni myöhemmin!

Inspiraatiota ja innostusta sain matkan varrella myös kaupunkisuunnittelumessuilta Laiturista, jossa esiteltiin sattumalta kattopuutarha-ajatusta. Oli hykertävää nähdä, että ajatukseni puutarhoista helsingin yllä ei olekaan ehkä kovin kaukana totetuksesta!
 

Vaikka innostusta prosessin alkuvaiheessa riittikin, en onnistunut viemään projektiani loppuun asti. Löysimme ilmiön aikana keksimisen edellytyksiä ja näistä edellytyksistä ehkäpä tärkeimmät jäivät toteutumatta omassa keksimisprosessissani. 
  • Ensinnäkin koin, että aikaa henkilökohtaiselle projektille ei ollut riittävästi. Olisin ehdottomasti tarvinnut enemmän aikaa tutustua uusiin materiaaleihin ja löytää toivimimmat materiaalit kokeilun kautta. Projektia vietiin eteenpäin omalla ajalla, mikä oli haastavaa. 
  • Oma käsityö/kuvallinen osaamiseni ei riittänyt ideoideni toteuttamiseen.
  • Materiaalien hyödyntäminen oli haasteellista, sillä en ollut varautunut hankimaan niitä itse ja yliopiston materiaalien käyttö oli ymmärrettävästi rajoitettua
  • Kaipasin yhteisölisyyttä, tukea ja ohjausta. Tämänkaltainen prosessi oli minulle uutta ja olisin kaivannut enemmän henkilökohtaista ohjausta. Tämän ilmiön kohdalla se ei kuitenkaan ollut mahdollista.

Koin  pettymyksen, kun huomasin, että edellytyksiä (aika, materiaalit, osaaminen, tuki) ideani loppuunviemiseen ei ollutkaan. Loppuprojektista tuli minulle pakkopullaa, kun koin joutuvani tyytymään erinäisiin ratkaisuihin (esimerkiksi materiaalien suhteen).

Olen kuitenkin oppinut paljon siitä, mitkä ovat edellytykset tämänkaltaisen prosessin onnistumiselle.

Anni

Emman 3D-projekti

Aihe: Mitä kaipaan kaupunkiini?
Vastaus: .... jaa a

Tämä oli lähtökohtani. Helsinki on ihana kaupunki ja omaa kaupunkiaan on vaikea nähdä ulkopuolisen silmin. En keksinyt millään mitä ihmettä enää kaipaisin! Olen tottunut siihen että metro on mitä on, että junat myöhästelevät, että voin kävellä keskustan päästä päähän ja että täällä on vain välillä kivoja tapahtumia iltaisin. Mutta kun se on juuri se mitä rakastan Helsingissä. Sen ajoittaista kömpelyyttä ja pienuutta ja samaan aikaan pääkaupungin tunnelmaa ja ratikoita. Jotain oli silti keksittävä.

Mieleeni nousi jostain kumman syystä Lontoon Hyde Parkin Speakers' Corner. Tartuin ajatukseen ja lähdin miettimään Helsingin omaa puhujan paikkaa. Kaisaniemen puisto olisi hyvä sijoituspaikka sen keskeisen sijainnin takia. Visualisoin projektini sinne vaikka sijannilla ei mielestäni olisi hirvittävän paljon merkitystä, tosin keskustassa sen olla pitäisi. Tämän jälkeen seurasi taas uusi umpikuja. Motivaationi 3D-projektia varten katosi täysin. Keksiminen ei lähtenyt tarpeesta, ei halusta ratkaista jotakin oikeaa ongelmaa. Lähdin miettimään vain "ihan kivan" kannalta.

Pitäydyin silti aiheessani ja mietin millä tavalla haluaisin sen toteuttaa. Näin mielessäni yksinkertaisen, mutta klassisen jalustan johon kuka tahansa voisi nousta ja vain puhua. Päätin että teen pienoismallin savesta jotta saisin siihen patsasmaisuutta. Marssin askartelukauppaan ja ostin itsestäänkuivuvaa askartelumassaa joka kaukaisesti muistuttaa savea. Massa on nyt seissyt kaksi viikkoa keittiön pöydällä kummittelemassa projektista joka pitäisi tehdä loppuun. Eilen mietin ensimmäistä kertaa miksi? Miksi teen pienoismallin ideastani joka syntyi lähinnä pakosta tehdä nyt jotain. Pidän edelleen ideastani, mutta jollakin tapaa en haluaisi vangita sitä pienoismalliin muistuttamaan jossakin määrin epämiellyttävästä prosessista.

Motivaatiopula jälleen! Missä ihmeessä on tämänkin projektin mielekkyys, mitkä olivatkaan ne alkuperäiset tavoitteemme? Projektin tarkoitus oli kai kokeilla miltä itse tuntuu keksiä. Silloin emme vielä hahmottaneet että asia ei olekaan niin yksinkertainen. Ei ne keksinnöt tyhjästä synny! (Kyllä, tiedän penisiliin tarinan. Vahinkojakin sattuu.) Pitää siis tehdä päätös. Vienkö ihankiva-projektini päätökseen konkretian tasolla vai jätänkö sen ideatasolle. Lompakko voitti, massasta tulee uudelle kukalle kauan kaivattu kukkaruukku ja pienoismalli saa jäädä muhimaan ajatusmaailmaan.

Lallan kaupungista puuttu väriä ja iloa



Unelmien puu

Unelmien puu tempaus onnistui mielettömän hyvin! Puu täyttyi reilun viikon aikana todella nopeasti ja vastaukset olivat mahtavia. Suurimmiksi teemoiksi nousivat toiveet ihmisistä ja siitä mihin kaupunki tilaa pitäisi käyttää. Seuraavat kommentit on kerätty puusta ja nostettu esimerkiksi siitä mitä kaikkea ihmiset olivatkaan toivoneet


"Lisää viheralueita kerrostalojen sijaan"
"Säilytetään ihanat puistot"
"LUONTOA"
"METSÄÄ"
"Lisää pyöräteitä, koirapuistoja, katukahvioilta, puistonpenkkejä, puistoalueita muutenkin ja vuokra-asuntoja!"
"Hyvää fiilistä, parempia pyöräteitä ja kohtuuhintaisempia asuntoja!"
"ilmais- ja puistotapahtumia!"
"kivoja bussipysäkkejä"
"Halpoja asuntoja! Todellakin!"
"Enemmän kaupunki/katutaidetta!"


 

"Edullisia hyviä ruokapaikkoja"
"AINAKIN 100 KOIRAPUISTOO"
"Autoton kampus"
"Ilmainen joukkoliikenne"
"MUKAVIA IHMISIÄ!"
"Enemmän puistoja ja vapaa-ajanviettopaikkoja (maksuttomia)! Sitä etti kenenkään tarvitsisi pelätä kaupungissa, yöllä eikä päivällä"
"Toisista ihmisistä välittämistä"
"yhteisöllisyyttä, ajattelevaisuutta, positiivisuutta, turvallisuutta"
"Vähemmän kiirettä, enemmän elämää"


Lauran 3D -projekti

Lähdin 3D-projektissani liikkeelle siitä, että tarkkailen ympäristöäni aktiivisesti maantieteen tilan ja paikan käsitteiden sekä kuvaamataiteen muotoilun näkökulmista. Jostain syystä koin vaikeaksi tarkkailla ympäristöäni käsitieteen kautta. Olen yrittänyt miettiä miettiä mikä siinä käsityössä nyt niin hankalaa on, mutta aina kun meinaan saada ajatuksesta kiinni, luiskahtaa se käsistäni kuin liukas saippua.


Koin etenkin projektin alkuvaiheessa, että keksimiseni tärkein edellytys olisi ollut aika. 10-12 tuntiset koulu- ja työpäivät tuntuivat vievän kaiken energian ja aikaa inspiroitumiselle ei tuntunut löytyvän mistään. Päätin kuitenkin, että koska kyse on koulutehtävästä, on homma saatava tehdyksi. Siispä lähestyin keksimistä ahkeruuden ja säännöllisen työskentelyn kautta. Päätin käyttää kaikki koulu- ja työmatkani keksiäkseni vastauksen kysymykseen "mitä kaipaan kaupunkiini". Aluksi olin sitä mieltä, että on mahdottomuus tällä tavalla "pakottaa" itseään tiettynä ajankohtana keksimään jotain luovaa. En kuitenkaan antanut periksi ja niinpä kymmenien ratikan ikkunan läpi otettujen valokuvien ja Vojo-pohdintojen jälkeen keksintö tuli kuin tulikin mieleeni. Koulumatkalla kotiin kävellessäni. En edelleenkään osaa eritellä oliko kyseessä vahingossa mieleen juolahtanut keksintö vai parin viikon aktiivisen pohdinnan tuloksena alitajunnasta kummunnut tarpeen synnyttämä innovaatio, mutta tällaisen keksinnön minä kaipaisin kaupunkiini:

Ongelma: Lumeen juuttuvat autot ja kädettömät kaupunkilaiset, jotka syyttelevät milloin mitäkin tahoa lumen aurauksen tehottomuudesta

Tarve: Toimiva työkalu ja ratkaisu lumenluomiseksi

Keksintö: Kaupungin tarjomat lumilapiot!


Pienoismallit tein kipsistä. Lapio on oikea kipsinauhalla pällystytty lapio ja lapion säilytyspönttö on tehty valamalla kipsiä tyhjään maustepurkkiin.


Omakotitalossa kasvaneena lumilapioon tarttuminen on ollut minulle tuttua pienestä pitäen. Olen hieman huvittuneena viime talvet seurannut keskustelua Helsingin keskustan aurausongelmista. Haastattelut, jossa kaupungin asukit heristävät syyttävää sormea kaupungin aurausjärjestelyille ovat olleet vähintäänkin viihdyttäviä. Toki olen samaa mieltä siitä, että kaupungin tulee pitää huolta teistään, mutta onko kaupunki vastuussa siitä, että tämä syypäitä etsivä, sormeaan heristellyt, ihan fiksu ja "normaalijärjellä" varustettu kaupunkilainen on myöhästynyt töistään, koska auto on juuttunut hankeen kiinni? Mitä jos me kaupunkilaiset osallistuisimme Lumitöihin? Mitä jos maanantaiaamu alkaisikin tarttumalla hauskannäköiseen, kaupungin ilmaiseksi asukkaalleen tarjoamaan hätävaralapioon, joka olisi sopivasti kivenheiton päässä juuttuneesta autosta. Mitä jos yhteinen kiva puisto ja sen läpäisevä puistotie olisi samalla tavalla yhteistä kivaa tilaa myös silloin, kun auto on juuttunut hankeen, eikä vain silloin, kun ulkoiluttaa koiraa tai on lasten kanssa laskemassa pulkkamäkeä? Pystyisikö kaupunki lumilapiotempauksellaan vaikuttamaan parhaassa tapauksessa ei vain siihen, että autolliset ehtisivät ajoissa töihin, mutta myös yhteisöllisyyden tunteen vahvistumiseen? Olisiko puisto yhteistä tilaa myös silloin, kun auto on jumissa, eikä vain silloin, kun itselle sattuu sopimaan?

Lapiot hakivat aluksi muotoaan ja yritin keksiä niille järkevää säilytyssysteemiä

Suunnittelin siis läheiseen Topeliuksen puistoon lumilapiotempauksen, jossa kaupunki tarjoaisi talven ajaksi puistoon lumilapiot. Lumilapiot sijaitsisivat noin 40 metrin päässä toisistaan pienissä säilytyskaapeissa, joihin lapiot käytön jälkeen tulisi myös palauttaa. Lapiot olisivat kivan näköisiä ja niiden suunnitteluun voitaisi pyytää apua esimerkiksi lähikoulujen oppilaita.


Pienoismallin lumilapion säilytyslaatikosta suunnitteli Jessica (10v.)


sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Integrointi ilmiössämme



Yksi tavoitteistamme tässä ilmiössä oli integroida kuvataidetta, käsityötä ja maantiedettä (josta nimenomaan kaupunkimaantiedettä) ilmiöömme keksiminen kaupungissa. Koska toteutimme toisen ilmiömme meitä varten, ja eri tavoitteilla kuin lapsille suunniteltavassa ilmiössä, olisi ehkä syytä puhua eri tieteenalojen integroinnista.

Ilmiölähtöinen oppiminen

Aloitimme projektimme tarkentamalla alkuperäistä aihekehystämme ”keksiminen” jotta se ei olisi ollut liian laaja ja abstrakti käsite. Pohdittuamme monen moisia ideoita päädyimme rajaamaan aiheemme yleisotsikoksi ’keksiminen kaupungissa’ ja tarkastelukysymykseksi: ”Mitä ovat keksimisen edellytykset?”

Tämän jälkeen aloimme suunnitella prosessiamme huomioiden kuvataiteen, käsityön ja kaupunkimaantieteen integroinnin tutkivan oppimisen avulla. Meillä oli mahdollisuus tavata oppiaineiden didaktikkoja kolme kertaa per aine. Siinä ajassa ei luonnollisestikaan päästä lähelle syvällistä tieteenalan hahmotusta saati hallintaa. Silti haasteeksemme jäi oppia ymmärtämään jokaisen tieteenalan paradigmaa syvemmin ja yhdistämään näitä oppiessamme omasta ilmiöstämme.

Integroinnista

Integrointi seilaa yleensä päälle liimatun ja näkymättömän välimaastossa. Esimerkiksi kuvataiteen ja käsityön rajat sumenivat helposti eikä aina hahmottanut kumpaa ainetta tarkastelimme. Se ei tietenkään ole välttämättä huono asia. Tarkoituksenamme oli kuitenkin myös pysähtyä miettimään miten juuri nämä kolme tieteenalaa tarkastelisivat asiaa ja mitä ne antaisivat tähän lisää? Näitä kysymyksiä helpotti, kuten syvempää aineenhallintaakin, tieteenalojen sanaston vahvistuminen. Kun pystyimme määrittelemään eri tutkittavia aspekteja tarkoilla termeille emme eksyneet pelkkään mutu-tuntumaviidakkoon.

Integrointi on haastavaa, mutta palkitsevaa. Se mahdollistaa ilmiöiden ymmärtämisen syvällisemmällä tavalla, joka ei koskaan jää pelkälle artikkeli tai essee tasolle. Olen huomannut että ilmiölähtöisessä oppimisessa sekä varsinkin näin laajassa ja pitkässä projektissa ei kokonaisvaltaista integrointia ole järkevääkään tehdä jokaisen yksittäisen asian kanssa. Tärkeintä on pitää valitut tarkastelunäkökulmat ja tieteenalojen paradigmat mukana ohjaamassa koko prosessin suuntaa. Integrointia syvimmillään on myös se että lisäksi että olemme oppineet huimasti keksimisen edellytyksistä ihmisen pystyvyyden rajoissa, olemme myös oppineet tarkastelemaan kysymystä ja koko ilmiötämme näiden
tieteenalojen tuomien kiikareiden lävitse.

Tuntuukin, että integroinnista ja ilmiölähtöisestä ajattelusta on tullut meille niin luonnollista ettemme edes muista integroinnin ajoittaista haastavuutta ja näkyväksi tekemistä.

-Emma

Keksimisen matka



Käymme nyt ilmiömme loppu metrejä. Olemme sukeltanet keksimisen maailmaan jo 7 viikon ajan. Se on pitkä aika ja matkan varrella on ehditty PALJON. Haluaisinkin nyt kerrata hieman sitä, mitä kaikkea matkan varrelta on tarttunut mukaan.  

Ainahan matkalla vastaan tulee jotain odottamatonta

Olemme kertoneet blogissamme paljon siitä, mitä kaikkea olemme tehneet ja kokeneet enkä siitä syystä aio keskittyä sen kertaamiseen. Tavoitteenamme oli tutkia ja selvittää, mitä ovat keksimisen edellytykset. Mielestäni olemmekin kartuttaneet aika hyvin jäsennellyn kuvan henkilökohtaisella sekä ryhmän tasolla siitä, mitä keksimisen edellytyksen todella ovat. Tämän lisäksi olemme kurssin aikana sisäistäneet arvokkaita asioita, joita emme olleet erityisesti tavoitelleet oppivamme. Tässä kirjoituksessa haluan pysähtyä miettimään niitä minun mielestäni arvokkaita asioita, mitä olemme oppineet ikään kuin vahingossa matkan varrella. 



Opimme kysymään miksi

Huomasimme noin parisen viikkoa sitten kirjoittaneemme ja pohtineemme paljon sitä, mitä olemme tehneet ja miten. Maantieteen didaktikon Reetta Hyvärisen kanssa asiaa hieman pohdiskeltuamme huomasimme, että meidän pitäisi pikkuisen vielä pystyä puskemaan ajatteluamme seuraavalle tasolle. Ei riitä, että toteamme asioita, vaan pitää myös osata kysyä miksi. Kun olemme saaneet jonkin asian valmiiksi, pitää vielä olla valmiutta kääntää uusi sivu ja sukeltaa vielä syvemmälle.  Loppu metreillä, kalkkiviivojen jo vilkkuessa silmissä, ei tietenkään ollut helppoa päättää haastaa itseämme vielä pikkuisen lisää.

Reetan kanssa käymämme keskustelun ansiosta pohdiskelumme onnistuivat mielestäni nousemaan uudelle tasolle. Olemme toki aina tienneet, että akateemisessa keskustelussa ei riitä asioiden toteaminen ja että ajatuksille pitää löytyä pohjaa ja perustetta. Mielestäni onnistuimme kuitenkin sisäistämään tämän asian uudella tavalla ja tuomaan sen myös konkreettisesti osaksi ryhmämme pohdintoja. Olen huomannut, että moni keskustelumme päättyy nykyään siihen, että joku kysyy ”miksi?” Joskus keskustelumme on tämän jälkeen saanut uuden tason ja toisinaan jäljelle on jäänyt paljon vastaamattomia kysymyksiä. Olemme kuitenkin mielestäni oivaltaneet jotain merkittävää pohtimiseen liittyen. Pelkkä asioiden toteaminen ei riitä. Pitää osata kääntää vielä yksi sivu ja kaivaa syvemmälle.



Reflektointi ottaa, mutta myös antaa energiaa

Tällaisessa isossa projektissa on vaikeaa pitää 10 hengen porukkaa koko ajan kassassa ja samalla polulla. Punainen lanka on kadonnut välillä itse kultakin. Yhteisellä polulla pysyminen on vaatinut sen, että välillä polulla on pitänyt pysähtyä ja varmistaa olemmeko kartalla ja kuljemmeko oikeaan suuntaan.

Reflektoinnin onnistuminen ryhmän tasolla vaatii mielestäni sitä, että pohdintaa on tapahtunut kunkin yksilön omassa päässään yksilöllisellä tasolla. Ei varmaankaan ole yllätys, jos paljasta loppukevääseen, viimeiseen jaksoon sijoitetun ilmiökurssin aikana opiskelijoiden olleen hieman väsyneitä. Tämä väsyneisyys ja muun muassa toisen suuren kurssin päällekkäinen suorittaminen ilmiökurssin kanssa on vaatinut veronsa. Toisaalta se on myös pakottanut meitä yksilötasolla pysähtymään ja miettimään omaa toimintaa. Väsyneenä, kun homma ei ole ihan aina mennyt kuin Strömsössä. Itse olen esimerkiksi käyttänyt kaikki koulumatkani pohtien seuraavia kysymyksiä:

·      Miksi en keksi?
·      Miksi tämä tuntuu epämiellyttävältä?
·      Mitenköhän muut asian ratkaisisivat?
·      Mistä johtuu, etten onnistu?
·      Miksi onnistuin?
·      Mikä tänään oli tärkeintä?
·      Mihin nyt kannattaa keskittyä, jotta pääsen eteenpäin?

Olen kokenut, että nämä ratikkamatkojen pohdinnat ovat tehneet samaa ilmiöprosessilleni, kuin ratikka matka minulle: Olen itse pysähdyksissä ja paikoillani, mutta menen silti eteenpäin kohti määränpäätä.
  
 
Mielestäni ryhmämme kyky reflektoida tekemisiään ja kyky hyödyntää reflektion antimia projektin etenemiseksi oikeaan suuntaan on parantunut valtavasti. Opimme myös, kiitos Lallan innovatiivisen reflektio kerran, että reflektoimisen ei tarvitse olla vain rankkaa ja armotonta mielensyövereihin sukeltamista. Reflektointi voidaan toteuttaa kevyemmälläkin ja silti yhtä antoisalla tavalla.

Eräs ilmiömme tavoitteesta oli oppia asioita kädet saveen tyyppisesti eli asioita tekemällä ja kokemalla. Mielestäni tämä lähestymistapa on erityisesti vaatinut sen, että välillä pysähdytään yhdessä reflektoimaan koettua ja opittua. On siis varmistettava, ettei kenenkään kompassi ole juuttunut saveen ja että kaikkien neulat sojottavat yhä samaan suuntaan.

Kaiken kaikkiaan olemme mielestäni oppineet paljon enemmän kuin etukäteen osasimme arvata. Asettamiemme tavoitteiden lisäksi olemme oppineet huippujuttuja tavoitteiden ulkopuolelta. 


 Loppuhuipennustunnelmin,

Laura

P.S. Minkälaisia asioita te muut koette, että olemme oppineet ”vahingossa” matkan varrella? Mitkä teille on olleet tärkeitä oivalluksia? Mitä muuta kuin keksimisen edellytykset jää teidän reppuihin kannettavaksi?