maanantai 13. toukokuuta 2013

Loppusanat

Ilmiön loppumisesta on jo aikaa, mutta tässä vielä viimeiset pointit loppupaneelista.


 Vierailut koettiin tarkoituksenmukaisiksi, hyödyllisiksi ja kivoiksi. Vierailut yhdistivät ilmiössä keräämiämme tietoja suurempiin kokonaisuuksiin ja saimme huomata, miten paljon yhteistä keksimisellä on täysin erilaisissa ympäristöissä.


Integrointi koettiin haastavaksi sanoittaa, mutta koimme kuitenkin tehneemme sitä. Unelmien puu oli hyvä esimerkki kädet savessa tehdystä työstä, joka yhdisti maantiedon käsillä tekemiseen. Integroinnin sanoittamisen tarkoituksenmukaisuudesta keskusteltiin, ja päädyimmekin siihen, että vaikka se ei juuri tässä ilmiössä ollut olennaista, on se tulevassa työssämme kuitenkin toisinaan välttämätön taito.

Kädet savessa -lähestymistapaamme toteutimme koko ilmiön ajan. Uusi lähestymistapa tehdä pakotti meidät keksimään uusia menetelmiä ja etsimään toimivia ja ei-niin-toimivia ratkaisuja tuttuihin aiheisiin, kuten reflektointiin ja loppupaneelin arviointikeskusteluun. Oli upeaa kokea, millaista on lähestyä aihetta "hypäten pää edellä uima-altaaseen". Kokemus oli virkistävä! Myös 3D-projekteistamme opimme valtavasti, vaikkei jokainen työ tullutkaan valmiiksi.


Blogin koimme toimineen hyvin prosessimme kuvaajana. Juuri siksi halusin myös tänne prosessillemme päätöksen.


Noste kiittää ja toivottaa hyvää kesää!


T. Katri

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Susannan 3D

Innostumisesta ahditukseen ja takaisin

3D projektin alkua kuvaa minun kohdalla innostus, energisyys ja halu oppia uutta. Aiheemme "mitä kaipaisin kaupunkiin" oli mielestäni loistava!

Olisin halunnut ideointi vaiheessa kiertää enemmän kaupungissa ja havainnoida ympäristöä, mutta valitettavasti varpaan murtuminen ja kainalosauvat lukitsivat minut tiukasti neljän seinän sisälle. Lisäksi kalenteri tuntui olevan hyvin täysi, joten ehdin turhan harvoin 3D ideaani pohtia. Hetkinä jolloin pysähdyin asiaa miettimään, ideoita sateli mieleeni. Ideoilta puuttui kuitenkin tavoitteellisuus. Kaikkea kivaa kaipasin, mutta toisaalta sitä kaikkea jo kaupungista löytyi. Odottelin eureka hetkeä ja innotuminen tuntui muuttuvan jo hieman ahdistukseen: huomasin, että paikallaan pyöriminen ei oikein sovi minulle.




Jossain vaiheessa prosessia päädyin yhteen mieleeni putkahtaneeseen ajatukseen: Helsingistä puuttuu vuori. Tämä idea nosti innostustani! Lumilautailu on itselläni hyvin lähellä sydäntä, ja tammikuun matka Ranskan Alpeille oli vielä lämpimänä mielessä. Lähellä oleva, halpa ja kuitenkin iso laskettelukeskus olisi huikea Helsinkiin. 

Eräällä ryhmäkerralla sain opiskelukaverilta Katrilta prosessia edistävän vinkin: voisin miettiä, mihin ongelmaan tai oikeaan tarpeeseen keksintöni vastaa? Samaa korostivat viikkoa myöhemmin insinöörit Vaisalassa. Lisäksi satuin astelemaan Helsingin rautatieaseman ohi ja huomasin sen edustan pyörätelineet. Tuulahdus viime kesästä palasi mieleeni. Itse kesäisin aktiivisena pyöräilijänä muistin sen tunteeen, kun telineet pursuavat pyöriä, eikä vapaata paikkaa löydy mistään. Projektini idea muuttui täysin, mutta sai vihdoin tarkoituksen: Helsinki tarvitsee kunnollisia polkupyörien säilytyspaikkoja.

Vapaa-ajalla juttelin erään kaverini kanssa projektista ja hän vinkkasi netistä löytyvän loistavan espanjalaisen ratkaisu ongelmaani. Biceberg oli juuri sitä mitä itsekin olin ajatuksissan pohtinut, mutta minkä olin luullut mahdottomaksi! Maanalainen, automaattinen, turvallinen ja nopea sirukortilla toimiva robottiparkki polkupyörille. Tätä päätin lähteä kehittelemään!


 
 
 
Kuviksen didaktikan kerralla tein pahvista kuumaliiman avustuksella pienoismallin maanalaisen pyöräparkkini maanpäällisestä osuudesta. Tuosta kopista siis aukea ovi, pyörä asetetaan koppiin ja automaatti kuljettaa sen maanalle säilytykseen. Käyttäjällä olisi oma sirukortti, jonka avulla pyöräilijä saisi oman pyöränsä takaisin.

Jäin pohtimaan, miten pyöräparkin maan päällisen "kopin" seiniä voisi hyödyntää? Voisiko siinä olla jotain helsinkiläistä taidetta? Lasten piirroksia, graffitteja, vaihtuvia runoja tai laulunsanoja? Tai ehkä televisio tai iso plasma ruutu, jossa pyörisi jokin video?



Netissä surffaillessa törmäsin myös Helsingin kaupungin polkupyörien pysäköinnin kehittämissuunnitelmaan. Helsingissä todella siis suunnitellaan juuri nyt pyörien säilytyksen edistämistä, joten ideani todella on täällä ajankohtainen. Jään innolla seuraamaan kuinka kyseinen kehittämissuunnitelma etenee.

Valitettavasti aikataulullisista syistä en tämän valmiimmaksi ehdotukseksi projektissani päässyt. Tästä huolimatta koin tämän prosessin antoisaksi: opin paljon etenkin siitä, kuinka ideointi tarvitsee aikaa, herättelyä sekä välillä toisten ihmisten vinkkejä ja kyseenalaistamista. Pohdimmekin ryhmän kanssa, olisiko sittenkin ollut antoismpaa tehdä tämä pienryhmätöinä? Lisäksi huomasin, että nautin itse suunnittelemisesta ja käsillä tekemisestä, mutta olen vain vähän liian-täysillä tai ei-ollenkaan ihminen: olisin tarvinut selkeästi enemmän aikaa projektiin.

Prosessin lopussa mietin, kuinka "Mitä kaipaat kaupunkiisi" -tehtävä soveltuisi alakouluun. Se herättelee havainnoimaan lähiympäristöä ja omaa suhdetta siihen. Se saattaa innostaa tutkimaan, voiko oman kaupungin asioihin ja suunnitteluun vaikuttaa, ja näin herätellä aktiviisista kansalaisuutta. Pohdittavaa tehtävän kohdalla on kuitenkin myös paljon, kuten onko se itsessään riittävän movioiva ja innostava lapsille, tai olisiko se pari- tai ryhmätyönä parempi?

t. Susanna

Aikuisten leikkipuisto - Erikan pohdintoja 3D-projektista

Kurssimme alussa olin innoissani siitä, että päätimme jokainen ottaa vastuullemme oman henkilökohtaisen projektin. Silloin minä, eikä varmaankaan muutkaan, ymmärtäneet mitä tuo projekti vaatisi onnistuakseen. Omassa projektissani pystyn erottamaan kolme vaihetta: 1) innostunut suunnittelu ja ideointi, 2) odottava ja pysähtynyt vaihe ja 3) myöntyminen/luovutus.

Alointin projektin innoissani ja maalasin mielessäni hienoja mielikuvia siitä, kuinka toteutan projektini konkreettisesti. Haaveilin myös siitä, että tälläinen puisto todellisuudessa olisi mahdollinen ja kaipaan sitä todellakin omaan kaupunkiini. Innostunut ideointi muuttui parin viikon sisällä vaiheeksi, jossa en aktiivisesti kerennyt tehdä mitään projektin eteen. Minulta puuttui melko tärkeä edellytys, aika. Ylimääräistä aikaa minulla ei ollut ja olin syvällä ilmiössämme ja ryhmäprosessissamme. Nyt kurssimme loppupuolella heräsin huomaamaan, että jostain olisi sitä aikaa kuitenkin otettava ja rupesin miettimään tosissani projektiani. En enää löytänyt samaa innostusta mitä minulla oli projektin alussa. Olin väsynyt enkä pystynyt näissä puitteissa toteuttamaan mitään alkuperäisiä suunnitelmiani. Myönsin siis itselleni, että on aika luovuttaa tämän projektin osalta.

Kurssin aikana olen oppinut uutta etenkin käsityön ja kuvataiteen oppiaineista. Ne ovat aikaisemmin olleet minulle hiukan vieraita. Oivalsin, että minulle on tärkeää, että käsillä tekemäni asiat ovat hyödylliä käyttöesineitä. Se motivoi minua käsitöissä ja kuvataiteessa. Tästä syystä en enää löytänyt motivaatiota enkä merkityksiä toteuttaa omaa 3D-malliani, sillä tiesin siitä syntyvän vain "jätettä".Lisäksi haasteensa loi se, että en ole harjaantunut tekemään käsitöitä enkä ilmaise itseäni kuvataiteen keinoin, joten taitoja ei ollut valmiina. Toki saimme tutustua erilaisiin materiaaleihin ja menetelmiin, mutta olisin kaivannut tarkemmat rajat ja enemmän tukea, jotta luova prosessini olisi onnistunut. Projekti kuitenkin opetti minulle paljon, siitä mitä vaaditaan, jotta luovaprosessi käynnistyy ja kuinka se on mahdollista viedä loppuun asti. Toivon, että onnistun tukemaan tulevia oppilaitani paremmin tämän omakohtaisen kokemuksen pohjalta.



 

Eetun 3D-projekti - Valotaulu

Helsinki on mielestäni sopivan pohjoinen kaupunki, mutta minäkin kaipaan lisää valoa katukuvaan talvisaikaan. Pelkkä D-vitamiinilisä ei auta pimeästä vuodenajasta selviytyminen, vaan voidakseen hyvin, ihminen tarvitsee lisäksi kirkasta valoa.


Tulkoon valkeus


Ideanpoikanen mainostaulujen hyödyntämiseen kirkasvalohoidossa sai alkunsa viime marraskuussa, kun vastaani tuli eräänä harmaana aamuna H&M:n hemaiseva alusvaatemalli. Syystä tai toisesta valomainos vuoti melko kirkasta valoa ympäristöönsä. Tästä valoilmiöstä innostuneena aloin haaveilla valomainostaulujen valjastamista kirkasvalotauluiksi julkisen liikenteen pysäkeille ja muihin vilkkaisiin risteyskohtiin.

Tämäkin idea sai alkunsa H&M:n provosoivasta alusvaatemallista.
Vasemmalle alkuperäinen kuva ja oikealla valotauluksi muokattu versio.


Täydellinen koirapuisto - Annan 3D-projekti

Suunnittelu ja ideointi

Keksimisprosessini lähti muiden tapaan liikkeelle kysymyksestä: "Mitä kaipaan kaupunkiini?" Monilla tähän liittyvä pohdinta kesti kauankin ja aluksi kuvittelin, että minullakin menisi siihen aikaa, mutta keksinkin idean välittömästi. Olimme nimittäin juuri ystävieni kanssa puhuneet siitä, että Maunulaan pitäisi tulla parempi koirapuisto. Kuvataiteen didaktikkomme antoi minulle avuksi myös kysymyksen siitä, miten perustelen tätä tarvetta - miksei nykyiset koirapuistot riitä? Tämän kysymyksen pohjalta kävin keskuselua muiden koirapuistoilijoiden kanssa. Suurin osa oli sitä mieltä, että nykyiset alueen koirapuistot (joita on kolme) ovat liian pieniä ja virikkeettömiä. Myös koirille tarkoitettua uimapaikkaa toivottiin, sellainen kun on esimerkiksi Helsingin suurimmassa koirapuistossa Rajasaaressa. Monen mukaan puistossa voisi olla myös puita, kiviä ja vaihtelevaa maastoa - pujottelu ja vaikeassa maastossa kulkeminen tekee hyvää koirien lihaksistolle ja nivelille. Myöskin liian laakea, avoin alue herkistää koirat keskinäisille kahnauksille ja laukaisee monessa paimennusvietin. Puistoon toivottiin myös mm. tarpeeksi korkeita aitoja, valaistusta ja joitain turvallisia agilityesteitä, kuten putkea ja keppejä.

Seuraavaksi lähdinkin pohtimaan, minne tällainen täydellinen koirapuisto voisi sijoittua. Kuulin parilta koirapuistoilevalta tuttavaltani, että he käyttävät usein koiriaan leikkimässä ja uimassa erään oja-alueen tuntumassa. Tunnen paikan, ja se olisi tosiaan hyvä paikka puistolle, sillä siinä olisi uimapaikka koirille ja sen tuntumassa laajalti metsää. Se olisi myös hyvien kulkuyhteyksien varrella. Kuvataiteen didaktikkomme esittämä apukysymys kuitenkin sai minut miettimään asiaa tarkemmin. Hän nimittäin pyysi pohtimaan, olisiko suunnitelma oikeasti toteutettavissa. Paikka, jota olin alkuun miettinyt, sijoittui Maunulan luontopolun varrelle. Siihen ei siis varmastikaan voisi todellisuudessa koirapuistoa toteuttaa.

Itse käymme koirani kanssa Maunulan metsäisessä koirapuistossa, joka on mielestäni alueen paras, mutta kuitenkin monella tapaa puutteellinen. Siellä ei ole valaistusta ja se voisi olla isompi. Aidatkin ovat joiltain kohti liian matalat. Puiston takana on kuitenkin laajalti metsää, jossa käy ainoastaan koiran ulkoiluttajat. Miksei siis puistoa voisi laajentaa sinne? Tätä moni tuntemani koirapuistoilija onkin ehdottanut. Päätin, että hyvä paikka täydelliselle koirapuistolle olisi siellä.

Luonnostelu

Loppujen lopuksi luonnostelin työtäni melko vähän. Tämä johtuu ehkä siitä, että idea oli jatkuvasti niin selkeä mielessäni, joten en tavallaan kaivannut luonnostelun tuomaa tukea suunnitteluprosessiin. Otin kuitenkin suunnittelun alkuvaiheessa valokuvia siitä ympäristöstä, johon koirapuistoni haluaisin. Otin kuvia myös yksityiskohdista - aidoista, puista, penkistä jne. Tämä helpotti minua muistamaan, mitä puutteita nykyisessä puistossa on. Lisäksi luonnostelin puiston sijaintia ja laajuutta asemakaavaan piirtämällä. Piirsin myös itseäni rajoittamatta koirapuiston siten, miten se mielikuviani vastasi. Nämä luonnostelun tavat auttoivat minua kirkastamaan suunnitelmaa ja muistamaan, mitä mielessäni liikkui.


Konkreettisen mallin työstäminen

Konkreettista mallia lähdin rakentamaan luonnosten pohjalta. Halusin rakentaa tavallaan pienoismallin koirapuistosta. Materiaalit olivat niitä, joita löysin kotoa ja pihalta valmiiksi. Näitä olivat mm. pahvi, eriväriset huopatilkut, teippi, kivet, havut ja kepit. Mallinnuksen pohjaksi löysin kotoa isohkon puulevyn, jonka päälle aloin hiljalleen rakentaa puistoani.

Ensimmäiseksi rakensin mallinnukseen maaperän, eli ruohikon, hiekka-alueen ja uimapaikan. Nämä leikkasin erivärisistä huopatilkuista ja teippasin puulevyyn kiinni. Sen jälkeen reunustin alueen "aidalla" eli pahvista leikatuilla siivuilla. Nyt puiston pohja oli mielestäni valmis. Tämän jälkeen aloin yksitellen väsätä pahvista ja teipistä erilaisia tarvikkeita puistoon - roskalaatikko, agilityesteet ja ihmisille tarkoitettu penkki olivat tällaisia. Ulkoa keräsin kiviä sekä kepin pätkiä ja havuja esittämään puita. Puistossa olevaa valaistusta varten leikkasin paperista ympyröitä, jotka maalasin keltaisiksi ja teippasin ne aidan nurkkiin kiinni. Valaistus olisi tällä tavoin kiinni aidassa. 

Tässä tilassa koirapuistomallinnukseni oli pitkän aikaa. Mielestäni se oli valmis. Kuitenkin jonkin ajan kuluttua muistin yhtäkkiä, että olin halunnut maastosta vaihtelevaa, vaikka nyt se mallinnuksesani näyttäytyi tasaisena. Niinpä tein sanomalehtitolloista "täytettä" huopatilkkujen alle, jotta maa näyttäisi epätasaisemmalta. Reunat teippasin huolellisesti kiinni puulevyyn.




T: Anna

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Riikan 3D- projekti - pelaajan olohuone

Idea
Ideointipäivän seuraamuksena keksin 3D -projektini idean: Pelaajan olohuone, paikka missä voidaan pelata yhdessä ja erikseen erityisesti tietokoneilla, missä katsottaisiin yhdessä ammattipelaajien matseja, missä kenties voisi pelata myös muuntyypisiä, esim. kortti- ja lautapelejä. Olisi hienoa jos sen yhteydessä olisi myös terveellisen ja maistuvan ruoan ravintola, josta saisi hyvää ja hyvää tekevää ruokaa kohtuuhintaan.

Tehtävä
Ideani kehittyi ylipäätään hyvinvointia ruokkivaksi pelaajan ympäristöksi, sillä pelikulttuurissa on edelleen sen alakulttuuriasemasta peräisin olevia tapoja, kuten roskaruoan ja energiajuomien suuri kulutus ja pimeissä luolissa pelaaminen, jotka eivät palvele aktiivipelaamista tai varsinkaan kilpailullista pelaamista.

Projektityöni
Varsinaisena toteutettavana työnäni oli pelaajan olohuoneen konseptisuunnitelma. Mietin, mitä elementtejä se sisältää, mitä ovat pelaajan olohuoneen essentiaalit ja mikä olisi arkkitehtuurisesti toimiva suunnittelu essentiasleista. Konseptisuunnitelmaan mietin myös, miten pelaajan olohuone olisi mahdollista toteuttaa, jossa käytännön mahdollisuudet ovat kunnallinen palvelu (vrt. nuorisotila, kirjasto, syrjäytymistä ehkäisevä toiminta) tai kaupallinen palvelu (internetkahvila, pelikauppa) joissa kummassakin on omat hyvät puolensa ja omat ongelmansa.

Työni oppiaineiden sisältöalueilla ja integrointi
3D- työni sijoittuu kuvataiteen sisältöalueille Arkkitehtuuri ja muotoilu(/ympäristöestetiikka) sekä Media ja kuvaviestintä. Haasteenani on arkkitehtuurinen suunnittelu, mutta myös suunnitelman havainnollistus.
Maantieteen osalta keskeisessä asemassa ovat tilan ja paikan käsite, ja jotta olohuoneesta tulee elävä, ovat sijainti, lähiympäristöön sopiminen ja vuorovaikutuksellisuus lähiympätistön kanssa olennaista. On myös maantieteellinen haaste, miten tällaisesta tilasta saa aidosti julkisen ja avoimen, mutta myös intiimin ja kodinomaisen; kyseessä oman paikan problematiikka.
Työni ei varsinaisesti kuulu käsityön sisältöalueille, mutta voin ehkä hyödyntää myös käsityön osaamista suunnittelun osalta, lainaten kokonaisen käsityön prosessin suuntaviivoja omaan projektiini.


Suunnitteluni keskeisiä problematiikkoja eli tärkeää pohdittavaa:
Missä vaiheessa kuvataiteen ja maantieteen liukumaa sijaitsee työni?
Toteutuksen problematiikka (yritystoiminta vai julkinen raha)?
Suunnittelu arkkitehtuurisesti: Miltä näyttäisi pohjapiirros?



Sisustussuunnitelmallisia kysymyksiä ja pohdintoja:
Selkeän huoneen, pintamateriaalien ym kautta. Oikeaan tilaan, näytekappaleet. Sisustussuunnittelu. Värien valinta, ilmapiirin luominen? Mitä sinne tarvitsee? Miksi ihmiset istuvat yleensä tuolissa pöydän ääressä? Miten asetan tuolit ja pöydät? Vaikutus muuhun. Luonnonvalo, miten ei kaihtimet kiinni? Säkkituolit, köllöttely katsoen screenille.

Mitä kaikkea siellä voisi olla?
Kinetic, tanssipeli, smart, hienomotorinen ja laajempi motoriikka.

Mikä olisi asiakaskunta?
Asiakaskunnalla arvomaailma, yhdistävä tekijä?


Minkälaista henkeä tilaan haluaisin?
Ruokkiva, metsäinen, luonnonläheinen peli- ja sosiaalinen peliympäristö.


Taloudellinen puoli
Kuukausimaksu? Varattavat tietokoneet, joita saisi edullisemmin hetkessä? (tyhjien aikojen hyödyntäminen)
Toteutustapavaihtoehtoja: Hukkatilayritys, Sellon kirjasto -mallinen tietokoneympäristö kirjastossa, nuorisotila (joka olisi ajallisesti laajemmin käytössä kuin nuorisotalo Hapen Pelitalo), yritys


Ja kuinkas sitten kävikään...
Projekti on siinä mielessä ollut äärettömän mielenkiintoinen ja tärkeä ilmiöprojektini kannalta, sillä se on ollut se osanen mikä minulla on ollut aina mielessä ja mukana. Olen ideaa pohtinut, ideoinut ja suunnitellut, varsinkin kävellessäni yliopistolle ja sieltä pois. Osoittautui kuitenkin, että projekti vaatiii paljon tietoja esimerkiksi rahoituksesta, kaupunkien järjestelmistä nuorisotoimineen ja tukineen, puhumattakaan arkkitehtuurisesta ja sisustuksellisesta osaamisesta, että en yltänyt projektissani sille tasolle mille olisin toivonut - toteutuskelpoiseen suunnitelmaan.

Juhani Palmun galleriassa

Vierailimme Juhani Palmun galleriassa 18.4. Tässä muutamia poimintoja lukuisista ajatuksista, joita sain ja saimme tältä vierailulta.

Innostus ei katoa
Oli mielenkiintoista kuulla, miten Palmu kuvaili, että hän todella tekee taidetta innostuksella ja palolla. Hän koki tietynlaisen sisäisen pakon ohjaavan tekemistään, mutta ei allekirjoittanut mielikuvaa taiteesta tuskien taipalena. Hän sanoi, että jos taiteilijaelämä olisi vaikeaa ja tuskaa, olisi hän lopettanut jo ajat sitten. Motivaatio tekemiseen kumpuaa aidosta halusta tehdä, ja Palmu mainitsikin, ettei sellaista hetkeä oikeastaan tulekaan, ettei haluaisi tehdä työtään. Ellei sitten kyseessä ole väsymys ja tarve nukkua tai syödä. Taide on kuitenkin vakavaa työtä, ja asennoituminen siihen on tärkeää. Tärkeää on niin tekemisestä kuin lopputuloksestakin nauttiminen.

Märät pensselit säilyttävät herkkyyden
Palmu näki taitonsa pyhänä lahjana, joka on annettu, mutta puhui maalaamisessa tarvittavasta herkkyydestä, joka säilyy vain tekemisellä. Pohjalle tarvitaan ahkeraa harjoitusta, jotta taidot kehittyvät ja ja lahja säilyy ja kasvaa. Meille ryhmässämme on jäänyt elämään erityisesti Juhani Palmun toteamus siitä miten täytyy pitää pensselit märkinä ja paletti kunnossa, että herkkyys säilyy. Tauon jälkeen vauhtiin päästäkseen on aina pensseleitä ja paletteja puhdistettavana.

Tila ja ympäristö
Maalauksen kannalta kaikella on merkitys, ja toki sillä tavalla ympäristö vaikuttaa Palmunkin taiteeseen. Ihminen kuitenkin tarkkailee ympäristöään koko ajan. Hän ei kuitenkaan suoraan voi sanoa, mikä olisi vaikuttanut mihinkin teokseen, varsinaisesti tuonut "inspiraatiota" työhön, ellei työllä sitten ole tiettyä teemaa tai aihetta, kuten esimerkiksi vanhantestamentin kuvituksissa.

Olosuhteet ovat myös siinä mielessä tärkeät, että on paikka missä maalata, missä on tarpeeksi tilaa ja valoa ja muita fyysisiä välttämättömyyksiä.

Oma, pyhä, juuret
Palmu kertoi, että hänelle on tärkeää löytää omaan tekemiseensä se oma jokin, joka ei kopioidu. Se, mikä herättää jotakin. Omille juurilleen palaaminen on tärkeää. Monesti emme edes osaa arvostaa sitä aitoa ja omaamme, sillä se voi olla niin lähellä ja luonnollista.

Esimerkkinä Suomalaisille tutusta, mutta haitilaisille vieraasta riitistä Palmu kertoi meille seuraavan tarinan:
Haitilaiset kysyivät Palmulta shamanistisesta seremoniahuoneesta, jonne kaikki menivät yhdessä alasti. Kivijumala oli nurkassa, ja he miettivät, ennustetaanko vihreän puskan lehdistä. He ihmettelivät, onko Suomessa todella kalju presidentti joka tekee kaikki päätökset tässä shamanistisessa seremoniahuoneessa, ja miettivät mikä seremonia se on, missä kolme nuorta naista kylpevät ja menevät uimaan, ja ajattelivat, kun näkivät miesten menevän avantoon että "näillä täytyy olla todella pahoja henkiä".

Haitilla taas puolestaan on voodooseremonia, jota me pidämme kovinkin pelottavana ja eksoottisina, mutta se, mikä välittyy näistä erilaisista perinteistä, on pyhän kokemus. Myös maalaustaiteesta tulee usein pyhän kokemus, tietynlainen läsnäolon kokemus, joka sinällään on hyvin arvokasta, varsinkin, kun pyhän kokemusta ei arkielämässä tule kovin helposti.

Sosiaalisuus taiteessa
Keksimistä ja taidetta on erilaista, mutta Juhani Palmun mukaan hänen työnsä luonteeseen kuuluu tietyllä tapaa yksinäisyys. Varsinaisesti maalatessaan hänellä ei ole mielessä kohdeyleisöä. Sosiaalisuus kuitenkin tulee myöhemmin, teokset esille laittaessa. Se on palkinto, että muutkin tykkäävät maalauksesta.


Mistä tietää, että teos on valmis? 
Ikinä ei tiedä. Aina voisi vielä lisätä jotakin, pitää vain osata päättää, että tämä riittää. Uusissa teoksissa saattaa olla kuusikin kerrosta. Työhön ryhtyessä on jokin idea, mutta se kasvaa ja muuttuu tehdessä. Luonnosteltu teos ei jää sellaiseksi, vaan se aina muuttuu ja kehittyy.

Mitä luokanopettaja voi tehdä kuvataiteen edistämiseksi ja siihen innostamiseksi?
Suomessa on vielä lyhyt taidehistoria, eikä taidetta usein osteta kotiin. Siinä mielessä meillä on köyhä traditio, koskien sekä kirjallisuutta että maalaustaidetta. Läheskään kaikissa kodeissa ei ole taiteen mahdollisuutta, mutta luokanopettajana voi tehdä mahdolliseksi taiteeseen tutustumisen ja siitä nauttimaan oppimisen kaikille lapsille.

Opettajalla on tärkeä mahdollisuus tunnistaa jokaisen lapsen oma lahjakkuus. Kuvataiteellinen lahjakkuus on yksi sellaisista, joihin ei kovin helposti tule ehkä tuettua lasta, ja olipa kyse mistä lahjakkuudesta hyvänsä, ei kotiväki usein huomaa sitä. Opettaja ei yksin pysty tukemaan lahjakkuuden oppimista, sillä opettajalla ei kuitenkaan ole esimerkiksi kuvataidetta kuin tunti pari viikossa. Niinpä lapsen kehumisen lisäksi olisi tärkeä saada yhteys vanhempiin, ja rohkaista heitä viemään lapsensa harrastuksen pariin. Ainoa tapa kehittää lahjasta todellinen taito on systemaattinen harjoittelu, ja siinä olisikin tärkeää saada lapsi ohjauksen pariin esimerkiksi kansanopiston kurssille tai jonkun taiteilijan huomaan.


Kiitoksia äärettömän antoisasta vierailusta!

- Riikka