maanantai 29. huhtikuuta 2013

Emman 3D-projekti

Aihe: Mitä kaipaan kaupunkiini?
Vastaus: .... jaa a

Tämä oli lähtökohtani. Helsinki on ihana kaupunki ja omaa kaupunkiaan on vaikea nähdä ulkopuolisen silmin. En keksinyt millään mitä ihmettä enää kaipaisin! Olen tottunut siihen että metro on mitä on, että junat myöhästelevät, että voin kävellä keskustan päästä päähän ja että täällä on vain välillä kivoja tapahtumia iltaisin. Mutta kun se on juuri se mitä rakastan Helsingissä. Sen ajoittaista kömpelyyttä ja pienuutta ja samaan aikaan pääkaupungin tunnelmaa ja ratikoita. Jotain oli silti keksittävä.

Mieleeni nousi jostain kumman syystä Lontoon Hyde Parkin Speakers' Corner. Tartuin ajatukseen ja lähdin miettimään Helsingin omaa puhujan paikkaa. Kaisaniemen puisto olisi hyvä sijoituspaikka sen keskeisen sijainnin takia. Visualisoin projektini sinne vaikka sijannilla ei mielestäni olisi hirvittävän paljon merkitystä, tosin keskustassa sen olla pitäisi. Tämän jälkeen seurasi taas uusi umpikuja. Motivaationi 3D-projektia varten katosi täysin. Keksiminen ei lähtenyt tarpeesta, ei halusta ratkaista jotakin oikeaa ongelmaa. Lähdin miettimään vain "ihan kivan" kannalta.

Pitäydyin silti aiheessani ja mietin millä tavalla haluaisin sen toteuttaa. Näin mielessäni yksinkertaisen, mutta klassisen jalustan johon kuka tahansa voisi nousta ja vain puhua. Päätin että teen pienoismallin savesta jotta saisin siihen patsasmaisuutta. Marssin askartelukauppaan ja ostin itsestäänkuivuvaa askartelumassaa joka kaukaisesti muistuttaa savea. Massa on nyt seissyt kaksi viikkoa keittiön pöydällä kummittelemassa projektista joka pitäisi tehdä loppuun. Eilen mietin ensimmäistä kertaa miksi? Miksi teen pienoismallin ideastani joka syntyi lähinnä pakosta tehdä nyt jotain. Pidän edelleen ideastani, mutta jollakin tapaa en haluaisi vangita sitä pienoismalliin muistuttamaan jossakin määrin epämiellyttävästä prosessista.

Motivaatiopula jälleen! Missä ihmeessä on tämänkin projektin mielekkyys, mitkä olivatkaan ne alkuperäiset tavoitteemme? Projektin tarkoitus oli kai kokeilla miltä itse tuntuu keksiä. Silloin emme vielä hahmottaneet että asia ei olekaan niin yksinkertainen. Ei ne keksinnöt tyhjästä synny! (Kyllä, tiedän penisiliin tarinan. Vahinkojakin sattuu.) Pitää siis tehdä päätös. Vienkö ihankiva-projektini päätökseen konkretian tasolla vai jätänkö sen ideatasolle. Lompakko voitti, massasta tulee uudelle kukalle kauan kaivattu kukkaruukku ja pienoismalli saa jäädä muhimaan ajatusmaailmaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti