maanantai 29. huhtikuuta 2013

Lauran 3D -projekti

Lähdin 3D-projektissani liikkeelle siitä, että tarkkailen ympäristöäni aktiivisesti maantieteen tilan ja paikan käsitteiden sekä kuvaamataiteen muotoilun näkökulmista. Jostain syystä koin vaikeaksi tarkkailla ympäristöäni käsitieteen kautta. Olen yrittänyt miettiä miettiä mikä siinä käsityössä nyt niin hankalaa on, mutta aina kun meinaan saada ajatuksesta kiinni, luiskahtaa se käsistäni kuin liukas saippua.


Koin etenkin projektin alkuvaiheessa, että keksimiseni tärkein edellytys olisi ollut aika. 10-12 tuntiset koulu- ja työpäivät tuntuivat vievän kaiken energian ja aikaa inspiroitumiselle ei tuntunut löytyvän mistään. Päätin kuitenkin, että koska kyse on koulutehtävästä, on homma saatava tehdyksi. Siispä lähestyin keksimistä ahkeruuden ja säännöllisen työskentelyn kautta. Päätin käyttää kaikki koulu- ja työmatkani keksiäkseni vastauksen kysymykseen "mitä kaipaan kaupunkiini". Aluksi olin sitä mieltä, että on mahdottomuus tällä tavalla "pakottaa" itseään tiettynä ajankohtana keksimään jotain luovaa. En kuitenkaan antanut periksi ja niinpä kymmenien ratikan ikkunan läpi otettujen valokuvien ja Vojo-pohdintojen jälkeen keksintö tuli kuin tulikin mieleeni. Koulumatkalla kotiin kävellessäni. En edelleenkään osaa eritellä oliko kyseessä vahingossa mieleen juolahtanut keksintö vai parin viikon aktiivisen pohdinnan tuloksena alitajunnasta kummunnut tarpeen synnyttämä innovaatio, mutta tällaisen keksinnön minä kaipaisin kaupunkiini:

Ongelma: Lumeen juuttuvat autot ja kädettömät kaupunkilaiset, jotka syyttelevät milloin mitäkin tahoa lumen aurauksen tehottomuudesta

Tarve: Toimiva työkalu ja ratkaisu lumenluomiseksi

Keksintö: Kaupungin tarjomat lumilapiot!


Pienoismallit tein kipsistä. Lapio on oikea kipsinauhalla pällystytty lapio ja lapion säilytyspönttö on tehty valamalla kipsiä tyhjään maustepurkkiin.


Omakotitalossa kasvaneena lumilapioon tarttuminen on ollut minulle tuttua pienestä pitäen. Olen hieman huvittuneena viime talvet seurannut keskustelua Helsingin keskustan aurausongelmista. Haastattelut, jossa kaupungin asukit heristävät syyttävää sormea kaupungin aurausjärjestelyille ovat olleet vähintäänkin viihdyttäviä. Toki olen samaa mieltä siitä, että kaupungin tulee pitää huolta teistään, mutta onko kaupunki vastuussa siitä, että tämä syypäitä etsivä, sormeaan heristellyt, ihan fiksu ja "normaalijärjellä" varustettu kaupunkilainen on myöhästynyt töistään, koska auto on juuttunut hankeen kiinni? Mitä jos me kaupunkilaiset osallistuisimme Lumitöihin? Mitä jos maanantaiaamu alkaisikin tarttumalla hauskannäköiseen, kaupungin ilmaiseksi asukkaalleen tarjoamaan hätävaralapioon, joka olisi sopivasti kivenheiton päässä juuttuneesta autosta. Mitä jos yhteinen kiva puisto ja sen läpäisevä puistotie olisi samalla tavalla yhteistä kivaa tilaa myös silloin, kun auto on juuttunut hankeen, eikä vain silloin, kun ulkoiluttaa koiraa tai on lasten kanssa laskemassa pulkkamäkeä? Pystyisikö kaupunki lumilapiotempauksellaan vaikuttamaan parhaassa tapauksessa ei vain siihen, että autolliset ehtisivät ajoissa töihin, mutta myös yhteisöllisyyden tunteen vahvistumiseen? Olisiko puisto yhteistä tilaa myös silloin, kun auto on jumissa, eikä vain silloin, kun itselle sattuu sopimaan?

Lapiot hakivat aluksi muotoaan ja yritin keksiä niille järkevää säilytyssysteemiä

Suunnittelin siis läheiseen Topeliuksen puistoon lumilapiotempauksen, jossa kaupunki tarjoaisi talven ajaksi puistoon lumilapiot. Lumilapiot sijaitsisivat noin 40 metrin päässä toisistaan pienissä säilytyskaapeissa, joihin lapiot käytön jälkeen tulisi myös palauttaa. Lapiot olisivat kivan näköisiä ja niiden suunnitteluun voitaisi pyytää apua esimerkiksi lähikoulujen oppilaita.


Pienoismallin lumilapion säilytyslaatikosta suunnitteli Jessica (10v.)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti