Käymme nyt
ilmiömme loppu metrejä. Olemme sukeltanet keksimisen maailmaan jo 7 viikon
ajan. Se on pitkä aika ja matkan varrella on ehditty PALJON. Haluaisinkin nyt
kerrata hieman sitä, mitä kaikkea matkan varrelta on tarttunut mukaan.
Ainahan matkalla vastaan tulee jotain odottamatonta
Olemme kertoneet
blogissamme paljon siitä, mitä kaikkea olemme tehneet ja kokeneet enkä siitä
syystä aio keskittyä sen kertaamiseen. Tavoitteenamme oli tutkia ja selvittää,
mitä ovat keksimisen edellytykset. Mielestäni olemmekin kartuttaneet aika hyvin
jäsennellyn kuvan henkilökohtaisella sekä ryhmän tasolla siitä, mitä keksimisen
edellytyksen todella ovat. Tämän lisäksi olemme kurssin aikana sisäistäneet
arvokkaita asioita, joita emme olleet erityisesti tavoitelleet oppivamme. Tässä kirjoituksessa haluan pysähtyä miettimään
niitä minun mielestäni arvokkaita asioita, mitä olemme oppineet ikään kuin
vahingossa matkan varrella.
Opimme kysymään
miksi
Huomasimme noin
parisen viikkoa sitten kirjoittaneemme ja pohtineemme paljon sitä, mitä olemme
tehneet ja miten. Maantieteen didaktikon Reetta Hyvärisen kanssa asiaa hieman
pohdiskeltuamme huomasimme, että meidän pitäisi pikkuisen vielä pystyä
puskemaan ajatteluamme seuraavalle tasolle. Ei riitä, että toteamme asioita,
vaan pitää myös osata kysyä miksi. Kun olemme saaneet jonkin asian valmiiksi,
pitää vielä olla valmiutta kääntää uusi sivu ja sukeltaa vielä syvemmälle. Loppu metreillä, kalkkiviivojen jo
vilkkuessa silmissä, ei tietenkään ollut helppoa päättää haastaa itseämme vielä
pikkuisen lisää.
Reetan kanssa
käymämme keskustelun ansiosta pohdiskelumme onnistuivat mielestäni nousemaan
uudelle tasolle. Olemme toki aina tienneet, että akateemisessa keskustelussa ei
riitä asioiden toteaminen ja että ajatuksille pitää löytyä pohjaa ja
perustetta. Mielestäni onnistuimme kuitenkin sisäistämään tämän asian uudella
tavalla ja tuomaan sen myös konkreettisesti osaksi ryhmämme pohdintoja. Olen
huomannut, että moni keskustelumme päättyy nykyään siihen, että joku kysyy
”miksi?” Joskus keskustelumme on tämän jälkeen saanut uuden tason ja toisinaan
jäljelle on jäänyt paljon vastaamattomia kysymyksiä. Olemme kuitenkin
mielestäni oivaltaneet jotain merkittävää pohtimiseen liittyen. Pelkkä asioiden
toteaminen ei riitä. Pitää osata kääntää vielä yksi sivu ja kaivaa syvemmälle.
Reflektointi
ottaa, mutta myös antaa energiaa
Tällaisessa
isossa projektissa on vaikeaa pitää 10 hengen porukkaa koko ajan kassassa ja
samalla polulla. Punainen lanka on kadonnut välillä itse kultakin. Yhteisellä
polulla pysyminen on vaatinut sen, että välillä polulla on pitänyt pysähtyä ja
varmistaa olemmeko kartalla ja kuljemmeko oikeaan suuntaan.
Reflektoinnin
onnistuminen ryhmän tasolla vaatii mielestäni sitä, että pohdintaa on
tapahtunut kunkin yksilön omassa päässään yksilöllisellä tasolla. Ei
varmaankaan ole yllätys, jos paljasta loppukevääseen, viimeiseen jaksoon
sijoitetun ilmiökurssin aikana opiskelijoiden olleen hieman väsyneitä. Tämä
väsyneisyys ja muun muassa toisen suuren kurssin päällekkäinen suorittaminen
ilmiökurssin kanssa on vaatinut veronsa. Toisaalta se on myös pakottanut meitä
yksilötasolla pysähtymään ja miettimään omaa toimintaa. Väsyneenä, kun homma ei
ole ihan aina mennyt kuin Strömsössä. Itse olen esimerkiksi käyttänyt kaikki
koulumatkani pohtien seuraavia kysymyksiä:
· Miksi en keksi?
· Miksi tämä tuntuu epämiellyttävältä?
· Mitenköhän muut asian ratkaisisivat?
· Mistä johtuu, etten onnistu?
· Miksi onnistuin?
· Mikä tänään oli tärkeintä?
· Mihin nyt kannattaa keskittyä, jotta
pääsen eteenpäin?
Olen kokenut,
että nämä ratikkamatkojen pohdinnat ovat tehneet samaa ilmiöprosessilleni, kuin
ratikka matka minulle: Olen itse pysähdyksissä ja paikoillani, mutta menen
silti eteenpäin kohti määränpäätä.
Mielestäni
ryhmämme kyky reflektoida tekemisiään ja kyky hyödyntää reflektion antimia
projektin etenemiseksi oikeaan suuntaan on parantunut valtavasti. Opimme myös,
kiitos Lallan innovatiivisen reflektio kerran, että reflektoimisen ei tarvitse
olla vain rankkaa ja armotonta mielensyövereihin sukeltamista. Reflektointi
voidaan toteuttaa kevyemmälläkin ja silti yhtä antoisalla tavalla.
Eräs ilmiömme
tavoitteesta oli oppia asioita kädet saveen tyyppisesti eli asioita tekemällä
ja kokemalla. Mielestäni tämä lähestymistapa on erityisesti vaatinut sen, että
välillä pysähdytään yhdessä reflektoimaan koettua ja opittua. On siis
varmistettava, ettei kenenkään kompassi ole juuttunut saveen ja että kaikkien
neulat sojottavat yhä samaan suuntaan.
Kaiken kaikkiaan
olemme mielestäni oppineet paljon enemmän kuin etukäteen osasimme arvata.
Asettamiemme tavoitteiden lisäksi olemme oppineet huippujuttuja tavoitteiden
ulkopuolelta.
Loppuhuipennustunnelmin,
Laura
P.S. Minkälaisia asioita te muut koette, että olemme
oppineet ”vahingossa” matkan varrella? Mitkä teille on olleet tärkeitä
oivalluksia? Mitä muuta kuin keksimisen edellytykset jää teidän reppuihin
kannettavaksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti