sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Keksimisen matka



Käymme nyt ilmiömme loppu metrejä. Olemme sukeltanet keksimisen maailmaan jo 7 viikon ajan. Se on pitkä aika ja matkan varrella on ehditty PALJON. Haluaisinkin nyt kerrata hieman sitä, mitä kaikkea matkan varrelta on tarttunut mukaan.  

Ainahan matkalla vastaan tulee jotain odottamatonta

Olemme kertoneet blogissamme paljon siitä, mitä kaikkea olemme tehneet ja kokeneet enkä siitä syystä aio keskittyä sen kertaamiseen. Tavoitteenamme oli tutkia ja selvittää, mitä ovat keksimisen edellytykset. Mielestäni olemmekin kartuttaneet aika hyvin jäsennellyn kuvan henkilökohtaisella sekä ryhmän tasolla siitä, mitä keksimisen edellytyksen todella ovat. Tämän lisäksi olemme kurssin aikana sisäistäneet arvokkaita asioita, joita emme olleet erityisesti tavoitelleet oppivamme. Tässä kirjoituksessa haluan pysähtyä miettimään niitä minun mielestäni arvokkaita asioita, mitä olemme oppineet ikään kuin vahingossa matkan varrella. 



Opimme kysymään miksi

Huomasimme noin parisen viikkoa sitten kirjoittaneemme ja pohtineemme paljon sitä, mitä olemme tehneet ja miten. Maantieteen didaktikon Reetta Hyvärisen kanssa asiaa hieman pohdiskeltuamme huomasimme, että meidän pitäisi pikkuisen vielä pystyä puskemaan ajatteluamme seuraavalle tasolle. Ei riitä, että toteamme asioita, vaan pitää myös osata kysyä miksi. Kun olemme saaneet jonkin asian valmiiksi, pitää vielä olla valmiutta kääntää uusi sivu ja sukeltaa vielä syvemmälle.  Loppu metreillä, kalkkiviivojen jo vilkkuessa silmissä, ei tietenkään ollut helppoa päättää haastaa itseämme vielä pikkuisen lisää.

Reetan kanssa käymämme keskustelun ansiosta pohdiskelumme onnistuivat mielestäni nousemaan uudelle tasolle. Olemme toki aina tienneet, että akateemisessa keskustelussa ei riitä asioiden toteaminen ja että ajatuksille pitää löytyä pohjaa ja perustetta. Mielestäni onnistuimme kuitenkin sisäistämään tämän asian uudella tavalla ja tuomaan sen myös konkreettisesti osaksi ryhmämme pohdintoja. Olen huomannut, että moni keskustelumme päättyy nykyään siihen, että joku kysyy ”miksi?” Joskus keskustelumme on tämän jälkeen saanut uuden tason ja toisinaan jäljelle on jäänyt paljon vastaamattomia kysymyksiä. Olemme kuitenkin mielestäni oivaltaneet jotain merkittävää pohtimiseen liittyen. Pelkkä asioiden toteaminen ei riitä. Pitää osata kääntää vielä yksi sivu ja kaivaa syvemmälle.



Reflektointi ottaa, mutta myös antaa energiaa

Tällaisessa isossa projektissa on vaikeaa pitää 10 hengen porukkaa koko ajan kassassa ja samalla polulla. Punainen lanka on kadonnut välillä itse kultakin. Yhteisellä polulla pysyminen on vaatinut sen, että välillä polulla on pitänyt pysähtyä ja varmistaa olemmeko kartalla ja kuljemmeko oikeaan suuntaan.

Reflektoinnin onnistuminen ryhmän tasolla vaatii mielestäni sitä, että pohdintaa on tapahtunut kunkin yksilön omassa päässään yksilöllisellä tasolla. Ei varmaankaan ole yllätys, jos paljasta loppukevääseen, viimeiseen jaksoon sijoitetun ilmiökurssin aikana opiskelijoiden olleen hieman väsyneitä. Tämä väsyneisyys ja muun muassa toisen suuren kurssin päällekkäinen suorittaminen ilmiökurssin kanssa on vaatinut veronsa. Toisaalta se on myös pakottanut meitä yksilötasolla pysähtymään ja miettimään omaa toimintaa. Väsyneenä, kun homma ei ole ihan aina mennyt kuin Strömsössä. Itse olen esimerkiksi käyttänyt kaikki koulumatkani pohtien seuraavia kysymyksiä:

·      Miksi en keksi?
·      Miksi tämä tuntuu epämiellyttävältä?
·      Mitenköhän muut asian ratkaisisivat?
·      Mistä johtuu, etten onnistu?
·      Miksi onnistuin?
·      Mikä tänään oli tärkeintä?
·      Mihin nyt kannattaa keskittyä, jotta pääsen eteenpäin?

Olen kokenut, että nämä ratikkamatkojen pohdinnat ovat tehneet samaa ilmiöprosessilleni, kuin ratikka matka minulle: Olen itse pysähdyksissä ja paikoillani, mutta menen silti eteenpäin kohti määränpäätä.
  
 
Mielestäni ryhmämme kyky reflektoida tekemisiään ja kyky hyödyntää reflektion antimia projektin etenemiseksi oikeaan suuntaan on parantunut valtavasti. Opimme myös, kiitos Lallan innovatiivisen reflektio kerran, että reflektoimisen ei tarvitse olla vain rankkaa ja armotonta mielensyövereihin sukeltamista. Reflektointi voidaan toteuttaa kevyemmälläkin ja silti yhtä antoisalla tavalla.

Eräs ilmiömme tavoitteesta oli oppia asioita kädet saveen tyyppisesti eli asioita tekemällä ja kokemalla. Mielestäni tämä lähestymistapa on erityisesti vaatinut sen, että välillä pysähdytään yhdessä reflektoimaan koettua ja opittua. On siis varmistettava, ettei kenenkään kompassi ole juuttunut saveen ja että kaikkien neulat sojottavat yhä samaan suuntaan.

Kaiken kaikkiaan olemme mielestäni oppineet paljon enemmän kuin etukäteen osasimme arvata. Asettamiemme tavoitteiden lisäksi olemme oppineet huippujuttuja tavoitteiden ulkopuolelta. 


 Loppuhuipennustunnelmin,

Laura

P.S. Minkälaisia asioita te muut koette, että olemme oppineet ”vahingossa” matkan varrella? Mitkä teille on olleet tärkeitä oivalluksia? Mitä muuta kuin keksimisen edellytykset jää teidän reppuihin kannettavaksi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti